What really happened?

Elikkäs kyselyssä oli toivottu sairastumispostausta, joten ajattelinpa nyt (viimeinkin) julkaista tämän. Ensimmäiset häiriöilymuistot ovat vuosien takaa joten voi olla että teksti on varsinkin alussa vähän epäselvää.
Huom! tämä postaus ei ole tarkoitettu kannustamaan syömisvammailuun: omasta kokemuksestani voin sanoa, että se ei kannata.
Joulu 2006
Olen toivonut mummilta joululahjaksi farkkuja. Ennen joulua minä ja isä menemme H&M:lle, että saisin itse valita mieleiseni farkut joulupakettiin laitettaviksi. Olen innoissani, mutta ihan pihalla kokojen suhteen. Sovitusjonossa kyylään vaivihkaa edessä seisovan hoikan tytön valitsemia farkkuja: hän on minua vanhempi ja farkut ovat kokoa pienemmät. Sovituskopissa totean, että valitsemani sopivat hyvin. Olen iloinen.
Jouluaattona puen uudet farkut päälleni ja petyn, kun mummoni sanoo, että ne sopivat täydellisesti: salaa mielessäni olen toivonut, että ne olisivat edes vähän liian isot.

Kevät ja kesä 2007
Seuraavaksi kuvaan astuvat malliohjelmat: katselen niitä telkkarista ja vertaan itseäni malleihin. Alan syömään terveellisemmin. Minä ja kaverini kuskaamme kouluun pilttipurkkeja ja hedelmiä. Muistan päivän, jolloin minulla on eväänä granaattiomena. Koulussa paineet ovat valtavat, ja jos koetulokset eivät mielestäni ole tarpeeksi hyviä, itken.
Kesä on elämäni paras. Minä ja bestikseni vietämme paljon aikaa yhdessä. Äidin kanssa ruotsinristeilyllä menemme ravintolaan. Minä tilaan caesarsalaatin. Värjään hiukseni viininpunaisiksi ja aloitan seiskaluokan päälläni uusi paita.
Luokkalaiseni alkavat huomautella, että olen laihtunut.

Syksy 2007
Koulukaverini haukkuvat minua anorektikoksi. Tahdon edelleen syödä terveellisesti, aloitan tanssiharrastuksen. Tanssitunneilla katselen itseäni peilistä tyytymättömänä: omasta mielestäni näytän lihavalta. Pari kertaa juoksen matkan tanssitunnille. Jätän lämpimän ruuan väliin.
Ulkoilutan koiraa paljon, joogaan kotona. Jossain ´vaiheessa säikähdän sitä, että painoni on laskenut.

Kevät 2008
Kevään terveystarkastuksessa paino on noussut. Terkkari sanoo, että se on hyvä juttu. Minusta siinä ei ole mitään hyvää.Tästä kuitenkin alkaa kausi, jolloin asenteeni ruokaa kohtaan muuttuu terveemmäksi.Painoni nousee pikkuhiljaa ja se on pitkään normaali.

Lähes koko kahdeksas luokka on elämäniloista aikaa: en murehdi pahemmin painoani ja syön suurimmaksi osaksi mitä huvittaa. Mäkkärissä kavereiden kanssa käydessä tilailen kyllä edelleen salaatteja ja olen mielessäni tyytymätön painooni aika-ajoin. Kasin jälkeisenä kesänä matkustan kaverini kanssa ranskaan, ja minulla ei ole minkäänlaisia ongelmia syömisen kanssa. Ongelmat kuitenkin palaavat, kun yhdeksäs luokka alkaa.

Syksy 2009
Olen saanut rippilahjaksi ihanan vyötäröllä pidettävän vyön. Olen ylpeä vyöstäni, melkoisen varma pukeutumistyylistäni ja tyytyväinen painooni. Sitten kuulen, että luokan tytöt ovat sanoneet vyön korostavan "läskimakkaroitani" ja minun pukeutuvan huorahtavasti. Olen aivan normaalipainoinen, mutta kommentti satuttaa minua. Itken koulun vessassa ja kyselen kavereiltani, pitävätkö he minua lihavana.
Tapauksen jälkeen alan taas vähentämään syömistä. Aamupalaksi saatan syödä kiivin, koulussa en juuri mitään, vaikka iltapäivällä olisi liikunnan kaksoistunti. Laihdun pari kiloa ja olen tyytyväinen.
Syyslomalla lähdemme vuokramökille isän perheen ja mummin kanssa. Mummi tuo arvatenkin mukanaan herkkuja ja karkkilakkoni pettää.

Talvi ja kevät 2010
Painoni nousee hiukan jouluna, mutta vuoden 2010 alussa olen suhteellisen tyytyväinen siihen. Keväällä sairastun vatsatautiin ja olen salaa iloinen siitä, että laihdun sen myötä. Paino ei taudin jälkeen palaudu täysin entiselleen.  Kevään mittaan asiat  luisuvat huonompaan suuntaan. Itken painoani usein ja olen muutenkin varsin tyytymätön ulkonäkööni. Jätän aamupaloja ja kouluruokia väliin. Aloitan Scream if you can-nimisen blogin pitämisen toukokuussa. Blogi kertoo ajatuksistani ja aikomuksestani laihduttaa. Blogin perustamisen aikoihin painoni alkaa pudota ja käyn vaa'alla monta kertaa päivässä. Huomaan edistyväni tavoitteessani vauhdilla.

Kesä 2010
Painoni putoaa ja äiti alkaa epäillä. Kesällä syön yhä vähemmän ja ahdistun, kun perheenjäseneni pakottavat minut syömään enemmän kuin haluaisin. Koetan välttää ruokaa ja alan lenkkeillä useita kertoja viikossa. Matkustan äitini, kaverini ja kaverini äidin kanssa Lontooseen. En pysty nauttimaan lomastanikaan ilman häiriöilyjä. Reissun jälkeen ryntään ensimmäiseksi vaa'alle. Lopulta äiti saa tarpeekseen ja kuskaa minut terveyskeskukseen, josta saan lähetteen ravintoterapeutille ja painokontrolleihin.

Syksy 2010
Alan käydä säännöllisesti tapaamassa sairaanhoitajaa ja ravintoterapeuttia. Minulta takavarikoidaan vaaka, mikä tuntuu ensin hankalalta, mutta loppujen lopuksi olen tyytyväinen. Alan noudattaa ateriasuunnitelmaa, tosin vaihtelevin tuloksin, mutta kuitenkin. Parantuminen alkaa siintää mielessä, ainakin hetkittäin.

tällä hetkellä olen samassa tilanteessa edelleen. Ehkä joskus, jonain päivänä, löydän itsestäni sen puuttuvan rohkeuden parantua.

cry together

Väsyttää melkein niin paljon että tahtoisin nukkua. Koulussakin väsyttää, se ehkä johtuu uudesta lääkkeestä, jonka aloitin tänään.
Ikäväkseni huomaan, että viime talven fiilikset ovat alkaneet pikku hiljaa palailla. Aivan kuin kesän lämpö olisi sulattanut ne hetkeksi pois, uinumaan olemattomiksi mielen pohjalle, josta routa sitten jäädyttää ne takaisin sydämeni ympärille.
Erona viime vuoteen on se, että eräs minulle tärkeä koulukaverini oli tukenani läpi viime vuoden harmaiden päivien. Päivien, jotka olivat täynnä itkemisestä levinneitä rajauksia, pulpettiin raapustettuja masentavia biisinsanoja, sydämen kohdalla tuntuvaa kipua silloin kun tunsin itseni yksinäiseksi.
Näinä päivinä kaverini ei enää tue minua. Näen hänen ilmeestään, ettei hän enää tahdo kuunnella minua. Olen silti onnellinen kaikista niistä ihanista ihmisistä, jotka silti pysyvät vierelläni ja kysyvät mitä kuuluu, niin että haluavat oikeasti tietää vastauksen.
Tällä hetkellä on kamala ikävä häntä, tai ainakin sitä kuvitelmaa, joka on hänestä mielessäni säilynyt. Odotan nukkumaanmenoa, toivoen, että näkisin hänestä unta. Odotan huomista aamua, jolloin päivänvalolampun voimin kampean itseni sängystä aamupalalle. Huomenna on perjantai, sitten viikonloppu. Lupaan mennä videovuokraamoon. Rankka viikko takana. I'm worth it!

Come and save me

Ensiksi esitän pahoitteluni siitä, etten ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittamaan. Nyt kirjoitettavaa olisikin melkoisesti, (ja aijon myös toteuttaa sairastumispostauksen, jota toivoitte!) mutta ensiksi menen asiaan, joka on vaivannut mieltäni jo pidemmän aikaa.
Olen tullut miettineeksi sitä, että kohta seitsämäntoistavuotispäiväni kynnykselle ehtineenä en ole vielä seurustellut kertaakaan. Kyse ei ole siitä, etteikö kukaan olisi tykännyt minusta, eikä juuri siitä, etten minä olisi tykännyt kenestäkään. Oikeat ihmiset eivät ole vain sattuneet kohdalle. Loppujen lopuksi olen kelaillut juuri ilmaisua oikeat ihmiset. Jälkeenpäin mietin, miksi annoin pakit pojalle, joka on ehkä mukavin ikinä tapaamani poika, suloinen ja älykäs vieläpä. Entäpä miksi lopetin heti alkuunsa jutun hauskan pojan kanssa, joka lähetti minulle söpöjä tekstiviestejä, ja joka piti minusta sellaisena kuin olen. Sitten mietin niitä poikia, taikka miehiä, joihin itse olen ollut ihastunut. Monet heistä ovat huomattavasti vanhempia kuin minä, tai vähintäänkin asuvat omillaan. He ovat kaikki vanhempia, itsenäisempiä, vahvempia. Onko tämä kaikki loppujen lopuksi vain sitä, että tahdon tuntea oloni turvalliseksi. Että olen kuin pieni tyttö, joka pelkää pimeää, tosin sen lisäksi myös sekä elämää, että kuolemaa. Olenko edelleen hauras pikkutyttö, joka odottaa, että joku pelastaisi hänet, joku tekisi hänestä kuolemattoman?
Niin on myös hänen kanssaan. Löydän itseni edelleen haaveilemasta hänestä. Ei auta, vaikka kuinka mietin sitä, miten hän on jo minut varmasti unohtanut. Jokin tahtoo uskotella minulle että ehkä hänkin muistaa minut, siitä yhdestä katseesta jonka vaihdoimme, ehkä vielä joskus tapaan hänet. En yhtään tiedä, mitä pitäisi tehdä. Toisaalta tahtoisin etsiä hänet, ehkä löytäisin samalla sen, mitä olen hakenut. Pelastajan. Samanlaisen rakkaustarinan kuin elokuvissa.
En loppujen lopuksi tiedä hänestä kuin etunimen, eikä hän tiedä minusta mitään. Tiedän, että hänet tuntevien ihmisten perusteella voisin löytää hänet. Mutta mitä se loppujen lopuksi hyödyttäisi?
Elämässä pätee realismi, ei romanttisten draamojen juonikuvio.

Dancing with snowflakes

                                                   
                                                        Hän tanssii lumihiutaleiden kanssa

                                                                                     huurteisella niityllä
                                                                                 Mustat hiukset liehuvat
                                                                              pyyhkäisevät kalpeaa ihoa
                                                                                joka on valkea kuin lumi
                                                                            kevyesti kuin linnun höyhen

                                                                lumi sataa pisaroiksi hänen silmäripsilleen
                                                                                       ja hän nauraa
                                                                     antautuu viileän tuulen vietäväksi
                                                                                   levittää siipensä
                                                              joiden pinnalla kimaltavat jäätyneet kyynelet.


Olen ollut kipeänä sekä eilisen, että tämän päivän. Tänään erehdyin menemään kouluun, josta äiti sitten joutui hakemaan minut pois, mahakipu ja päänsärky kun eivät vieläkään olleet hellittäneet!
Kotona makaaminen on sekä rentouttavaa, että ahdistavaa: en pistä pahakseni leffailua mutta paikallaan makaaminen aiheuttaa ahdistusta, kun on siitä huolimatta syötävä vaikkei minnekään pääse yhtään liikkumaan.
Muuten aikani kuluu datailemalla, lukemalla ja joululahjoja tehdessä. Odotan jo joulua ihan älyttömästi! Rakastan tehdä joululahjaostoksia ja paketoida lahjoja, leipoa pipareita ja joulutorttuja ja viettää aikaa perheen kanssa. Joulun tunnelmassa on jotain ihanan erityistä.
Keskiviikkona tapahtui muuten jotain jännää.
Ulkona satoi hiljalleen lumihiutaleita. Minä ja kaverini olimme tulossa teknologian tunnilta ja juoksimme lumihiutaleiden leijaillessa pihan poikki. Yhtäkkiä oloni oli höyhenenkevyt ja minusta tuntui, kuin olisin ollut joku muu. Elokuvan tai kirjan henkilö. Minun oli mentävä takaisin ulos ja juostava lumisateessa vielä hetki. Se oli yksi niistä pienistä hetkistä, jotka tuntuvat jollain tavalla erityisiltä ja lumoavilta.

runo on omakirjoittamani.

vampires will never hurt you

                                                                            

                                                                                      She's so wasted,

                                                                                        Acting crazy,
                                                                                    Making a scene,
                                                                                 Like it's her birthday.
                                                                                Drinking champagne,
                                                                                       Going insane,
                                                                                      Falling on me,
                                                                                  Like it's her birthday.

Viikonloppu ja vapaus!♥ Alunperin tarkoitukseni mennä helsinkiin viettämään viikonloppua, mutta suunnitelmat muuttuivat kun iskän naisystävä tuli kipeäksi. (mun vastustuskyvyn tuntien se flunssa olis ollu sekunnin sadasosassa mulla.) Ihan törkeen ihanaa että kouluviikko on nyt takana, olin viime viikolla ihan sairaan väsynyt, ja siks en oo tännekään postaillu pariin päivään!

Nyt hillun kotona adhd-fiiliksissä ja kuuntelen Good Charlotten uutta levyä. Oli pakko laulaa täysiä ja tanssia, vaikka en saiskaan liikkua vielä. On vaan pakko saada fiiliksiä purettua. On vaan niin kamala ikävä ja pelko siitä, etten koskaan enää näe häntä.
Huomenna varmaan meen kaverille leffailemaan, kun se pyysi mua ja en ookkaan iskälle ja sunnuntaina on konsertti, jossa esiinnyn teatteriryhmän kanssa. Muuten viikonloppu menee varmaan Anne Ricea lukiessa ja omia juttuja kirjoitellessa + tietenkin muutaman hyvän elokuvan parissa!

P.S teitä lukijoita on jo ihan hirmuisesti. kiitos kiitos kiitos, ihanaa että joku oikeasti lukee näitä juttuja. + tutut lukijat, ihanaa että tekin luette ja kommentoitte ♥, arvostaisin tosi paljon, jos ette kertoisi blogista muille, koska kynnys kirjoittamiseen kasvaa, jos monet mut tunnistavat..

Remember things



jos sä tahdot niin, olen sulle joku aivan muu.
jos sä tahdot niin, olen virhe joita tapahtuu.



                                                                   jos sä tahdot niin, tulen jouluksi kotiin.
                                                           jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin.
                                        jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles, tai painan pääni sun povelles.

sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin ja ilman sinua, no niin.
ilman sinua olen puolitiessä helvettiin.

Kursivoidut kohdat on alunperin Hectorin biisistä Jos sä tahdot niin. Mä oon ite kuunnellut Jipun ja Samuli Edelmannin versiota tosta (!!) Mä en ikinä oikeesti kuuntele tollasta musiikkia mutta tossa biisissä on niin kauniit sanat että melkein itkee kun sitä kuuntelee. Ja siitä voitte päätellä, olenko vieläkään unohtanut hänet.

I hate myself for being such a fool

Muuten päivät ovat menneet vaihtelevissa mielentiloissa: ateriasuunnitelmaa en oo saanut täydellisesti noudatettua ja ruoka on aiheuttanut aika paljon ahdistusta. Syömishäiriö on onnistunut valtaamaan lisää tilaa päästäni ja oloni on välillä hyvinkin sekava.

Käyn koiran kanssa lenkillä ja mieleeni muistuu hetkiä kesästä. Muistan, kuinka juoksin hellepäivänä hiekkatietä pitkin, kuuntelin Lady gagan Alejandroa ja melkein itkin, koska olin juuri pari päivää sitten antanut pakit mukavalle pojalle. Muistan, kuinka makasin rantapuistossa ruohikolla ja kuuntelin kitaransoittoa lievästi humaltuneena, ja nauroin seuraavassa hetkessä katketakseni. Muistan, kuinka pyöräilin vanhalla rämäfillarilla kauppaan ostamaan salaattitarvikkeita. Muistan aamulenkit, jotka rauhoittivat mieltäni, jäätelön, josta tunsin huonoa omaatuntoa lontoossa, päivän jolloin laitoin paljon punaista huulipunaa. Muistan päivän, kun ensimmäistä kertaa huomasin painon laskeneen. Täähän voi onnistua.

Silloin en tiennyt, että pienentyvät vaa'anlukemat eivät tee onnelliseksi.

Nightmares

Perjantain lääkärikäynti oli painajainen. Hoitajan luona hyppäsin vaa'alle: Paino oli noussut 600 grammaa. Pitkähkön osittaisesti paranemismyönteisen kauden jälkeen luulin, ettei kyseinen asia olisi vaikuttanut minuun, kuten se vaikutti: purskahdin itkuun, ahdisti sanoinkuvaamattomasti. Kaiken lisäksi jouduin menemään uuden lääkärin luo siinä pahimmassa paniikissa. Siitä seurasi se, että syömishäiriö-puoleni muokkasi kaiken kuulemani muotoon: sä olet älyttömän lihava verrattuna muihin syömishäiriöisiin.
Varmaa on, ettei lääkäri tarkoittanut mitään lähellekään tuollaista, mutta käynnistä jäi valtava ahdistus. Punnituksia harvennettiin kahden viikon päähän, apua, ihan kun mun ei olisi vielä vaikeampi syödä nyt, kun paino on noussut. Se hyvä puoli asiassa on, että lääkäri sanoi, ettei tilanteeni vaadi osastohoitoa.
Joka tapauksessa, paranemismotivaatio on hautautunut jonnekin kaiken ahdistuksen ja epäonnistumisen tunteen alle.

Wanna scream

Mielentilani on niin sekava, että tekisi mieli huutaa. Kaikki on sekavaa, sekavaa, sekavaa. Mä en tiedä missä on paranemismotivaatio, oikeastaan ottaa päähän koko nimityskin, toisaalta ottaa päähän koko helkkarin syömishäiriö.
Koulussa syöminen on tosi ahdistavaa, vielä ahdistavampia on ihmisten laihdutus - ja syömispuheet. Tekisi mieli huutaa että älkää helvetti vieköön aloittako, hitot siitä mitään hyvää koskaan seuraa, silla huom. kyseiset ihmiset ovat ihan normaalipainoisia. Koulussa tuollainen ilmapiiri kuitenkin vaikeuttaa tilannettani huomattavasti. Miksi munkaan pitäisi syödä? Olenko mä seuraava jonka leventynyttä vyötäröä ruoditaan välkällä jossain luokan perällä? I really don't wanna know.
Kaiken muun keskellä on vielä ikävä häntä, ahdistaa kun mieleeni iskeytyy kysymys, entä jos me ei enää koskaan nähdä? Mitä mä teen. Kaveri sanoo, että parasta on unohtaa, mutta kuinka mä voin, kun kyseinen henkilö on nähtävästi juurtunut alitajuntaani, sillä hän vierailee edelleen unissani. Lisäksi pienet asiat muistuttavat hänestä, leffassa on samanniminen henkilö tms. Typerä mielikuvitukseni alkaa sepustaa jotain kohtalosta, mutta järki katkaisee heti moiselta siivet. Onhan sitä jo tullut huomattua, ettei haaveiden elättelystä ole aiemminkaan ollut mitään hyötyä.
Lopuksi, jotain hyvääkin: huomaan, että opiskelumotivaationi on kasvanut, luen ihan kunnolla enkunkokeeseen, vaikka väsyttääkin ja tekisi mieleni vaan lagautua koneen ääreen. Suurin kiinnostuksen kohde on kuitenkin historia, ja kirjoittelen tunnilla muistiinpanoja ihan innolla ja uskaltaudun jopa viittaamaan.
Sellaista sitten.
+ tätä ei voi liian montaa kertaa sanoa: suuri kiitos ihanille lukijoille ja kommentoineille!
xx

just a little edit

Makailen kotona kipeänä ja väsyneenä... blaah.
Muokkailin tossa vähän tota otsikkosysteemiä (jälleen kerran).
mitäs tykkäätte? :)

Start to LIVE?

Hytisen ratikkapysäkillä sateessa ja katselen ikkunoita joissa näkyy valoja. Kauniiden talojen kattohuoneistoissa on joidenkin ihmisten elämä. Ja sellaisen elämän minäkin haluan joskus.
Haaveissani kuvittelen itseni kulkemassa niitä sateisia, ihania katuja yksikseni illalla, juoksemassa kylmyyttä turvaan porttikongiin ja kiertämässä avainta lukossa. Minun asuntoni lukossa.
Tulevaisuus tuntuu pitkästä aikaa sarjalta mahdollisuuksia, ei pelkältä paniikintäyteiseltä mössöltä mitäjosmustaeituukkaankoskaanmitään.
Seuraavaksi mieleeni tulevat rakkaat harrastukset: teatteri ja tanssi. Ja se, kuinka kovasti haluaisin kokeilla streetdancea. Ja se, ettei Pamela Tolakaan päässyt ensimmäisellä yrittämällä teatterikorkeaan. Helpottaa, ei minunkaan tarvitse onnistua kaikessa kertaheitolla.
Silti, elämä on täynnä mahdollisuuksia, mutta niitä varten on uskallettava elää. Ikuisesti ei voi juosta pakoon omaan eskapistimaailmaan, loppujen lopuksi on vaan uskallettava elää.
so many reasons, and this girl wants to try!

+ aaa ihanat pelastitte taas päiväni, uusia lukijoita! tervetuloa ♥

How much love would make you whole?

Herään aamulla nälkään. Tunne on outo, koska olen eilen syönyt enemmän kuin vähään aikaan. Yöuneni jäävät vähäisenlaisiksi, mutta nukahdan uudelleen lukiessani kaverilta lainaamaani koukuttavaa vampyyrikirjaa. Herään unenpöpperöisenä, ja huomaan olevani yksin kotona.
Muistan lopulta nähneeni unta hänestä. Sen lisäksi taisin nähdä  painajaisia saksankokeesta.
Aloitan rauhallisen aamun lueskelemalla ja datailemalla  Musea kuunnellen, ja ilahdun kun uusi Demi kolahtaa postilaatikosta. Pakkailen rauhassa iskälle lähtöä varten, enkä juurikaan ahdistu. Lämmitän lounaaksi kaalilaatikkoa, ja erehdyksessä päädyn laskemaan kalorit kalorilaskurilla (!) damn me!
Oloni on silti paranemismyönteisempi ja iloisempi kuin aikoihin. Ensi viikon kouluviikko tuntuu vähän musertavalta, mutta yritän pitää ajatukseni tulevissa lomapäivissä. Carpe diem.
Taidanpa pakkailla iskälle mukaan vihreää teetä ja villasukat syksyisiä leffailtoja lämmittämään.

pelottaa

Aamu alkoi hoitajakäynnillä hyvinkäällä.
-100 grammaa.
Hoitaja sanoi että soittaa lääkärille nyt, ja kysyy otetaanko mut samantien osastolle vai saanko vielä yrittää kotona. Ensi perjantaihin asti on nyt aikaa ja paino olis pakko saada nousuun, muuten mä tosiaan varmaan joudun sinne. Tänään oon ensimmäistä kertaa vähään aikaan syönyt ateriasuunnitelman mukaan täydellisesti eli reilut 2000 kaloria. Apua!
Painonnousu ahdistaa mua ihan silmittömästi mut nyt on vaan pakko jaksaa ellen sitten halua osastolle. Enkä mä halua. On vaan pakko yrittää, eikä sekään riitä, on vaan pakko onnistua.
Tänään olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkunut päiväunet, ja sen lisäksi katsonut täydellisiä naisia, leikellyt kuvia kollaasiin, käynyt äidin kanssa kaupassa ja syömässä.
Loma tuntuu mukavalta, ja syöminenkin on helpompaa kun koulussa.
Ajatukset pysyvät  ruuasta poissa kohtalaisesti, mutta jokin pieni random asia muistuttaa yhtäkkiä hänestä.
Sick Puppies tietää miltä musta tuntuu:

"I hate the way I need you when

I don't know where you are"

piece of peace

                                                                  Tuntemattomia. 
                                                                                  Yksi katse. Yksi sana.
                                                                                   Olet jälki sielussani.

Itsekirjoittamani runontapainen.
Loma on nyt alkanut virallisesti, tänään, viikonlopun jälkeen. Viikonloppuna olen katsonut kauhuleffoja, nähnyt kavereita, käynyt muotimessuilla... Ihanaa olla nyt lomalla, on aikaa ottaa rennosti, kirjoittaa, lukea ja katsoa elokuvia. Ennen sitä pääsen kokeilemaan uutta minisuoristusrautaa, joka tarttui mukaan muotimessuilta...
Huomaan, että edes hän ei ole enää koko ajan mielessäni, olen siitä iloinen. Ruuasta ei voi sanoa samaa. Kaverin kanssa leffoja katsellessa hän yrittää saada mut syömään karkkia. Ja niin teen: 7 kappaletta. ehkä 8. säälittävää. Enkä vieläkään pärjää ilman kalorilaskuria. Toivon ruuaksi kasvissosekeittoa, että saisin kalorimäärän pysymää 1500:ssa. Ja kirjoitettuna tuo luku tuntuu valtaisalta. Apua. Mahakin näyttää turvonneelta, iskee itseinho. Jossain syvällä kuitenkin on pieni murunen, paranemisenhalu, joka heräsi tänään aamulla yhtä aikaa kanssani. Eilen se oli vielä kateissa.
Tänään on luvassa tukiryhmän tapaaminen ja terapia. Käydään varmaan äidin kanssa myös kirpparilla.
Hyvää lomaa, kiitos lukijoille ja erityiskiitos ihanista kommenteistanne ♥ + uusi lukija, tervetuloa♥ :)

that's my life, like it or not

Juttelin tänään kaverini kanssa. Hän oli ennen yksi läheisimmistä, sitten jokin tuli väliimme. Jokin. Syömishäiriö.
Saamme puhuttua välejämme hiertäneet asiat puhki, silti oloni jää tyhjäksi. Sanat kaikuvat korvissani, en
voi lakata ajattelemasta sitä, että olen itsekäs. Olen itsekäs kun puhun sairaudestani. Olen itsekäs kun tahdon että minua kuunnellaan. Kun tahdon tulla huomatuksi. Kun taistelen epätoivoisesti vastaan tunnetta, että olen yksin. Ihan yksin.
En tiedä olenko tosiaan käyttäytynyt itsekkäästi, luulen että osaksi, osaksi hän on oikeassa, mutta asioissa on aina toinen puoli. Minun versioni. Pelkään, että kaikki ihmiset ajattelevat samoin: että olen itsekäs ja huomionhakuinen angstiteini, joka valittaa ongelmiaan kaikille (vaikka sitä juuri yritän välttää). Omasta mielestäni puhun syömishäiriöstäni kavereilleni kohtalaisen vähän. Kohtalaisen paljon puhun syömishäiriöön liittyvistä asioista: liikuntakiellosta, ateriasuunnitelmasta. Miten voisin olla puhumatta? Ne ovat rajoittaneet elämäni niin hyvin pieneksi. Mitä muuta voisin kertoa, pienestä eskapistimaailmasta jossa häädän ahdistusta lukemalla ja kirjoittamalla, katsomalla televisiota?
En tiedä.
Toisaalta tunsin oloni hyväksi kavereideni seurassa tänään, toisaalta kaipasin yksinäisyyttä. Omaa rauhaa. Omaa tilaa. Omaa musiikkia.

pelot toteutuvat

ensimmäinen värillinen kuva vähään aikaan (oh yea!)

Viimeviikon onnentunne on särkynyt sirpaleiksi lattialle.
 Hän lähti ennen kuin ehdin häntä tuntea, ennen kuin ehdin sanoa yhtä ainutta sanaa.
En tiedä missä hän nyt on, missä hän asuu ja mitä hän tekee.
 Meneekö hän kotiin tyttöystävänsä luo? Koiran? Lasten?
   Itkettää.
 Miksi minä onnistun ihastumaan ihmisiin, joita en edes tunne?
   Ikävä.
 Ikävä sitä tunnetta jonka hän sai aikaan. Ikävä sitä hymyä, jonka hän sai huulilleni.

 "Hän, sai mut uskomaan, hän,

 sai mut toivomaan, hän,
 ja vielä enemmän"

tuli mieleen biisinpätkä, jota bestikseni lauloi viikonloppuna.

Week ends

Ihanaa, että huomenna on lauantai. Olen ihan poikki kuluneesta viikosta, ja tämäniltaisesta luokkamme järjestämästä musiikkitapahtumasta.
Päivä on ollut mielenkiintoinen ja siihen on kuulunut ainakin:
hymyjä, tanssia, naurua, katumusta, ahdistusta, pitkiä keskusteluja pimenevässä syysillassa, vatsassa lenteleviä perhosia, kauhujuttuja tyhjässä ruokalassa, halauksia ja vanhoja tuttuja.
Huomenna näen kaveriani, joka tulee meille pariksi päiväksi ja viikonloppuuni sisältyy varmaan ainakin leffoja ja rentoa hengailua.

Hyvää viikonloppua kaikille ja kiitos lukijoille! It really means a lot to me that somebody's reading my writings..

+Postausideat ovat enemmän kuin tervetulleita!

onnen murunen

Istun matikantunnilla kaverini vieressä ja nauran, nauran niin, ettei siitä meinaa tulla loppua. En edes tarkkaan tiedä, mille nauran. Muistan, kuinka pari vuotta sitten se oli minulle tavallista. Olin aina se tyttö, joka nauroi tunnilla. Nykyään se on aika harvinaista. Vihdoin saan koottua itseni ja hymyilen. Yritän keskittyä yhtälöön.
Bussipysäkillä aurinko lämmittää selkää. Juttelen kahden kaverini kanssa ja tunnen pitkästä aikaa kuuluvani joukkoon. Menemme ärrälle ostamaan karkkia, minä askin sokerittomia sisuja, vajaa aski jää ajelehtimaan laukun pohjalle. Silti hymyilen koko ajan, jopa saksantunnin ja kotimatkan.
Soitan toiselle kaverilleni ja juttelen niitä näitä.
Tulen kotiin nälkäisenä, syön välipalan ja lysähdän lukemaan aloittamaani kirjaa. Sellainen on minun päiväni tänään. En oikein uskalla puhua siitä, sanoa mitään, pelkään että tämä tunne katoaa. En ole varma mikä tai kuka sen aiheuttaa, mutta olen pitkästä aikaa oikeasti onnellinen. Tahdon pitää siitä kiinni.

No more goddamn thinspiration

Viikonloppu on mennyt rentoutuessa ja ahdistuessa. Lääkemerkki on vaihtunut, ja vaikka sen periaatteessa pitäisi olla sama lääke, musta tuntuu että toi väsyttää mua nyt enemmän. Olo on koko ajan aika vetämätön. Ärsyttävää on, että ruoka pyörii ajatuksissa, ja ajatukset ruuassa, 24/7. Kaiken lisäksi en tiedä yhtään, missä mennään paranemismotivaation suhteen. Huomaan päässeeni eroon kaikesta thinspirationin harjoittamisesta (vihaan koko sanaa!!) joten kai sitä ollaan edes vähän edistytty.

Olen myös askarrellut itselleni  kannustusjulisteen, jossa on voimaa antavia kuvia, sanoja ja teksti EAT to bEAT it.

Toisaalta, olen stressannut koko viikonlopun 1500 kalorin ruokailujani ja kieltäytynyt koskemasta välipalakeksiin. Ostanut elämäni pienimmät farkut.

ristiriitaista.

edit. lisään kuvan myöhemmin, nyt taas lagailee jostain syystä.            

tänään

elämä on kummallista.
koulussa jaksan keskittyä nykyään paremmin kuin aikoihin. koulussa aamut ja aamupäivät ovat vaikeita, silloin ahdistaa ja itkettää.
eilen oli hoitajakäynti, paino oli laskenut 100g. Puhuttiin teatterin aloittamisesta, mikä edellyttää 300g painonnousua, puhuttiin osastohoidosta, teoriassa. vain teoriassa, onneksi.
mistään en saanut kerrottua kavereilleni, en edes sille yhdelle läheiselle, jonka kanssa ennen puhuttiin kaikesta. nykyään ainoastaan mä kuuntelen, kun se puhuu ihastuksestaan.
tänään terveydenhoitaja pysäytti mut matkalla ruokalaan, jouduin selittämään, että oon nyt hoidossa, everything's allright ja silleen. Kysyttiin, jaksanko mä opiskellam, vastasin, että joo, ihan hyvin. ja se on totta.
päivän suurin ihmetys tapahtui ruokalassa. istuin yhden luokkalaisen pojan vieressä. Yhtäkkiä poika katsoi mun lautasta ja sanoi:
"miten sä voit kuvitella et pärjäät tolla ruokamäärällä."
hämmennyin pahasti ja selitin että kyllä mä pärjään. tuli hyvä olo, tuli fiilis, että joku välittää.

you're not alone

Tänään olin ensimmäistä kertaa syömishäiriöisille tarkoitetun tukiryhmän tapaamisessa, jota mulle suositeltiin nuorisopolilta. Ihmiset vaikutti kivoilta eikä siellä ollut mitään sellaista että istutaan piirissä  piinaavassa hiljaisuudessa. -thank god! Kaikin puolin ihan mukavaa. Koulussakin jaksoin hengata kavereiden kanssa eikä olo ollut ollenkaan niin ulkopuolinen kuin yleensä.
Syöminen on ahdistanut kyllä ihan kiitettävästi: olo on inhottavan turvonnut ja peili huutaa koko ajan sitä kuinka lihava mä edelleen olen. Äidin mielestä näytän kävelevältä pieneltä luurangolta, niin se aina sanoo. Not at all. Paniikki keskiviikon punnituksesta alkaa jo nousta...

                        
 Ensiksi: Suuri Kiitos, Immortal, kun valitsit mut tekemään tän. :)
Elikkä nyt siis seuraa 7 faktaa musta. Huomasin muuten näitä miettiessä että oon kertonut ittestäni täällä loppujen lopuksi aika vähän yksityiskohtia. No, nytpä tulee sekin asia korjattua...


1. TV ja leffat ovat toinen elämäni
Tämä tuskin tulee täysin yllätyksenä, käyttäjäprofiilista ja nimimerkistä voikin päätellä sen, että pidän vampyyrileffoista, mutta katson myös muunlaisia elokuvia (ja paljon). Olen myös kova koukkuuntumaan tv-sarjoihin (Täydelliset naiset, Lost, Vampyyripäiväkirjat, sinkkuelämää etc.)
Leffasuosikkeja ovat Tim Burtonin mahtielokuvat, Veren vangit, Ystävät hämärän jälkeen, Gladiaattori ja Blade Runner.

2. Rakastan tanssimista
Ennen sairastumistani harrastin tanssia kerran viikossa. Olen harrastanut vuoden nykytanssia ja kaksi vuotta showtanssia. Tanssi on yksi niistä asioista jota ikävöin ns. entisestä elämästä. Tanssiessa tunnen itseni onnelliseksi ja kauniiksi, joista etenkin jälkimmäinen on erittäin harvinaista.

3. Mulla on koira
...joka on maailman suloisin otus, ja ymmärtää mua melkoisen hyvin.

4. Pelkään jatkuvasti, etteivät ihmiset pidä musta
... ja tunnen herkästi itseni ulkopuoliseksi jopa omassa pienessä kaveriporukassa. Siitä johtuen saatan aluksi olla hiljainen uusien ihmisten seurassa. Pelkään koko ajan että sanon/teen jotain idioottimaista tai oon muuten vaan idiootti ja ihmiset pitää mua sitten tyhmänä.


5. Pelkään myös hämähäkkejä
...mikä johtuu siitä, että kun olin pikkutyttö meidän naapurin 9-vuotias tyttö kiusasi mua ja pisti kerran voikukkia mun päähän, väittäen että ne on hämähäkkejä jotka syö mun aivot. Kiitos tästä. Kamalimpia ovat lukit, koska niillä on niin kammopitkät jalat ja ne on muutenkin tosi ikävännäkösiä!

6. Oon tuntenut bestikseni 3-vuotiaasta.
Me tutustuttiin bussissa vuonna 1997 ja selvisi, että ollaan menossa samaan tarhaan. Siitä se lähti ja kyseinen tyttö on edelleen paras ystäväni.

7. Mulla on mustat hiukset
Oon kokeillut monia hiusvärejä elämäni aikana: monia punaisen eri sävyjä, ruskeita, vaaleita raitoja ja täysblondeja. Nyt mustat on ollut mulla 7 kk ja tykkään tästä väristä ihan älyttömästi. Suoristusrauta on myös kovassa käytössä käytössä näiden hiton luonnonkiharoiden takia.


Nyt pitäisi valita 7 bloggaajaa tekemään tämä, voi apua, kun teillä lukijoilla ei ole blogeja , ja monet blogilliset on varmaan tän jo tehneetkin. Nämä bloggaajat ovat kuitenkin piristäneet päivääni monesti, joten siis:
marika
C.c
Mango
myy
katja
iceblue
Kauris

No time to die

Istun junassa matkalla kotiin äärimmäisen väsyttävän viikonlopun jälkeen. Viikonloppuna on katsottu jaksokaupalla Lostia, otettu pitkiä päiväunia, juteltu iskän kanssa, syöty ateriasuunnitelman mukaan... Kuulostaa ehkä rennolta, mutta kaikkea muuta.
Vaikka hyviä hetkiäkin mahtui, päällimmäinen tunne oli ahdistus:
mä istun koko päivän neljän seinän sisällä ja syön...syön mitä käsketään...tunnen kuinka se ruoka kerääntyy mun vyötärölle, just nyt, hei nää lantioluutkaan ei enää tunnu niin paljon...
Ajatukset rullaavat samoja pakonomaisia ratoja ja välillä pysähtyvät miettimään jotain muuta, osastohoitopelkoa, ehkä, ehkä tulevaa kouluviikkoa, mielialaa, joka on taas laskenut. Iskä kyselee elämänhalusta, jotain muita vaikeita kysymyksiä. En osaa vastata. Kylläkai mulla on elämänhalua? Nyt on vaan meneillään "matalapainekausi" ei se kestä ikuisesti.
Kotona laskeskelen kaloreita. Porukat on tilanneet pitsaa, ei tee mieli, ei sitten yhtään. Jäätelöä tekee mieli, mutten uskalla ottaa.

Motivation disorder

"Sä oot taas laihtunut." äidin ilme valahtaa kun menen autoon istumaan. Niinkö? En mä vaan huomaa. Ja joo, musta tuntuu ja näyttää, että rasvaa olisi taas kerääntynyt mahaan/lantiolle, peilikuva näyttää lihoneelta ja kamalalta, vaatekaappi kiljuu identiteettikriisiä ja mun puheessa kukkii mustaa mustempi huumori.
Kaverilla kasataan esitelmää, katotaan sinkkuelämää ja pelaillaan nettipelejä. Nauran hysteerisesti, putoan sohvalta lattialle ja nauran lisää. En muista mille. Tuntuu hyvältä nauraa niin paljon että mahaan sattuu.

 

Kotona mietin huomista ranskansanista, syynäilen kaloreita laskurilla, harmittelen sitä että miksi piti syödä välipala. Jälkkäriksi vedän kuningatartuutin. Tekee mieli lisää ruokaa. eivoisyödäahdistaa.
Paranemismotivaatio näyttäytyy enää pieninä häivähdyksinä, välähdyksinä päivän mittaan. Tunnen olevani koukussa tähän. Jos syömishäiriölle antaa vähänkin periksi, se vie mukanaan. Ja mut on viety jo aika kauas.

crying game

Pitkä, kamala päivä. Vihaan keskiviikkoa. Koulua kahdeksasta neljään. Väsymystä. Ahdistusta. Huomaan itsessäni jonkin muuttuneen, negatiiviseen suuntaan: ärsyynnyn pikkujutuista, hermoni eivät kestä juuri mitään. Koulussa keskittyminen on ok, mutta tuntuu että mikä tahansa pikkujuttu voi saada kaiken romahtamaan, yksi pieni väärä kommentti niin purskahdan itkuun tai räjähdän. En todellakaan halua olla sellainen.
Koulun jälkeen mennään kavereiden kanssa ostamaan irtokarkkeja. Minä raahaan kassalle sokerittomia wicks-pastilleja, mietin sitä, miltä se näyttää puolenkilon irtokarkkipussien vierellä, mitähän myyjä ajattelee?
Koko päivän yöllä nähdyn painajaisen fiilis seuraa kannoilla ja aiheuttaa läskiahdistuksen. Tyytymättömyyden, kun kaloreita on tullut syötyä 1230 tai jotain, ei se ole tarpeeksi, mutta silti se on liikaa.
Osastolle joutumisen uhkakin pyörii mielessä, mieleen palautuu hetki, kysymys, kun aiheesta puhuttiin hoitajan luona:
Kai mä olen vielä aika kaukana sinne joutumisesta?
Ei, et sä ole niin kovin kaukana.
Pelkäänkö mä sitä, vai haluanko mä sitä?
Who knows. Paranemismotivaatio tuntuu taas olevan plusmiinusnolla.

ilo ja paniikki

Sori, etten oo vähään aikaan kirjoitellut!
aluksi ne kaikista vanhimmat kuulumiset, eli paino oli viime kerralla laskenut 400 grammaa. Mua vannotettiin noudattamaan  suunnitelmaa sataprosenttisesti, mihin mä en suinkaan kyennyt ja nyt saa nähdä mitä huomisessa punnituksessa paljastuu! mua pelottaa, että se on noussut, vaikka tiedän, etten sais pelätä! :p
Viime viikko meni vaihtelevasti; keskiviikko oli hirvein päivä pitkään aikaan, ahdistuskohtauksen takia, jonka sain, kun tulin bussista. Pahinta oli että mun ympärillä oli ihmisiä ja ne näki kyseisen tapauksen.
Torstaikin oli masentava päivä, mutta viikonloppu onkin sitten mennyt ihan mukavasti kavereiden kanssa. Tosin syötyä on tullut liikaa...huominen punnitus pelottaaaa...
muttajoo, postailen huomenna lisää..
nauttikaa syysilloista <3

Just gonna stand there and watch me burn
Well that's all right because I like the way it hurts

PICS TELL MORE

Tänään päivä koulussa oli hyvä, mutta jostain syystä sain ruoka-ahdistuksen taas jälleen nostamaan päätä illan mittaan. Nyt yritän mennä purkamaan ahdistuksen johonkin järkevään. Tekis mieli tehdä vatsalihasliikkeitä, mutta ehkä rupean piirtämään sen sijaan... :)

Elämännälkää

Viime viikko on ollut ahdistava, mutta siihen on mahtunut myös hyviä hetkiä. Olen itkenyt painonnousua, kapinoinut vastaan ateriasuunnitelmaa, tuntenut ahdistusta, ollut paranemismotivaation suhteen pohjalla, mutta myös katsonut elokuvia, nauranut parhaan ystävän kanssa, kuunnellut iskän uskomattomia juttuja nuoruudesta...
Viime viikolla luulin, ettei tästä tilanteesta päästä mihinkään, ja että ahdistus vaan jatkuu. Tänään helpottaa.
Olo on vähän kevyempi, vähän parempi. Vähän enemmänkin.
Mietin tänään sitä, miksi syömishäiriön jättäminen ja uuden elämän aloittaminen on niin vaikeaa? minulle uudet alut ovat aina olleet uusia mahdollisuuksia, eivät loppuja. Olen halunnut aina uusia asioita elämääni: uuden sisustuksen, uuden vaatetyylin, uusia kavereita... Miksi uusi elämä tuntuu niin vaikealta nyt?
Psyykkaan itseni ajattelemaan, että parantuneena minä aloitan uuden elämän. Nauran kavereiden kanssa, ja syön mäkkärin ihanaa fetasalaattia. Rapistelen karkkipussia leffateatterissa Kuuntelen musiikkia ja juoksen lenkkipolulla. Tulen väsyneenä tanssitunnilta, heitän laukun lattialle ja menen katsomaan telkkaria.

On ajateltava, että paranemisen takana on uusi, onnellisempi elämä. Koska se on totta. Kiitos lukijoille. Tsemppaavaa tietää, että joku lukee näitä tekstejä. Nyt mennään eteenpäin, tsemppiä teille<3

800 gramman helvetti

Viime hoitajakäynnille paino oli noussut 800 grammaa. Osa siitä johtui (toivottavasti) turvotuksesta, joka puolestaan johtuu kuukaudenajasta, yms. seikoista. Mutta silti. 800 gramman helvetti.
Tein tänään kanawokkia, josta tuli tosi hyvää. Söin sitä myös itsekin, mikä aiheutti ahdistuksen, pelon ensi viikon lääkärikäynnistä. Miksi miksimunpitää? Tällä hetkellä paranemismotivaatio on niin olematon, niin hauras ja pieni.
Tänään olin myöskin nuorisopolilla. Lääkitystä suurennettiin, ja enpä tiedä mitä siihen sanoisin. Sanottavaa ei ole.
Huomenna kaverin kanssa mennään shoppailemaan, minä kokonaisen nutridrinkin voimin, mutta kuitenkin. Tuntuu ihanalta nähdä ihminen, joka on niitä eniten kannustavimpia ja ymmärtävimpiä tätä sairautta kohtaan.

no more

ahdistaa liikaa. Joka puolella joutuu ulkopuolisuudentunteeseen. Tämä sairaus, tämä erottaa minut muista ihmisistä. Silti, juuri siksi, en usko että kukaan välittää siitä, ketään oikeasti kiinnostaa. Entä sitten kun sairautta ei enää ole.? olenko vain tyhjä kuori, joka ei enää omista mitään? mitä hyötyä on taistella sitä vastaan, joka antaa edes pienen syyn olla tyytyväinen itseensä?
haluan vain itkeä tämän tunteen pois.

This is not my place.

On tapahtunut paljon. Liikaa.
Aloitin uudessa lukiossa, koitin sopeutua ja ahdistuin. Vaihdoin lukiota, paikkaan, jossa kaikki vanhat kaverini ovat. Vanhempani tukivat päätöstäni, sillä tarvitsen kaikki voimani paranemiseen. Paranemista koskevat ajatukseni ovat edelleen ristiriidassa, mutta kouluunpaluu tuntui hyvältä. Oli ihanaa olla taas tuttujen ihmisten keskellä.
Viimeksi hoitajakäynnillä painoni näytti laskeneen kilon! Uutinen aiheutti minussa kauhunsekaista tyytyväisyyttä. Kummallisinta oli etten ole tottunut kauhuun koskien painonlaskua. Toisaalta vaa'anlukema kasvatti laihtumishaluani. Kuvittelin, kuinka kivalta näyttäisi parisataa grammaa pienempi lukema. Nyt peilistä katsoessani minua tuijottaa taas lihava hirviö. Kylkiluut eivät erotu enää aivan yhtä selvästi- ainakin siltä minusta tuntuu. Ja se tuntuu pahalta.
Hoitajakäynnin lisäksi tapasin myös ravintoterapeutin, joka määräsi mulle joka päivä juotavaksi desin nutridrinkkiä! Mikään ei ole kamalampaa kun joutua juomaan jotain vain siksi, että siinä on paljon kaloreita. tämä on syy siihen, miksi näytän omasta mielestäni lihoneelta. Ja niissä uusissa myslipatukoissakin on melkein kaksinkertainen määrä energiaa verrattuna aiempiin. Taidan jatkossa ostaa kevyempiä, ihan mielenrauhani takaamiseksi.
Kaiken lisäksi sairastuin ikävään syysflunssaan. Nyt kurkku on helkkarin kipeä ja tapan aikaa kotona katsomalla leffoja, lukemalla kirjoja ja surffailemalla netissä. yritän keksiä tekemistä joka veisi ajatukset pois ruuasta, ja minua hymyilyttää kun huomaan kellon olevan jo yli kolme - äiti tulee kohta kotiin ja pääsen kirjastoon ja videovuokraamoon - jälleen kerran :)

the last day.

Viimeinen lomapäivä alkoi lääkärissä (hiphei!).Jännitin käyntiä ihan törkeesti, koska ruokaa on mennyt alas so much more ja painonnousu tuntui varmalta. Vaa'alle noustessa sydän hakkasi tuhatta ja sataa, ja suu melkein loksahti auki lukeman nähdessäni. 200g vähemmän kuin viikko sitten. Ja viime viikon ruokailuihin sisältyi melkein päivittäiset jälkkärit; jätskiä ja vähän karkkia. Ravintoterapeutti ja hoitaja oli sitten sitä mieltä että nyt on käynnistynyt aineenvaihdunta. Kotiin tultuani olin jo älyttömän nälkäinen ja söin lounaan ja aikaistetun jälkkärin + pari marsipaanisuklaakarkkia, jotka velipuoli toi saksasta. Omantunnontuskat vaimensin ajatuksella siitä, että lukio kuluttaa enemmän energiaa kuin lagailu kotona. Ja huomenna siis alkaa nimenomainen rupeama. Vähän jännittää, että miten ruokailut sujuu täydessä ruokalassa, jossa kaikki on randomeja.!
Kavereihin mulla on ollut viime aikoina vähän etäisemmät välit, varsinkin yhteen kaikkein lähimmistä ystävistäni. Hän tuntuu pitävän mua jonain angstaavana pikkuteininä, joka valittaa ongelmiaan koko ajan (mitä en tee). Olen niin sekaisin koko sh-systeemin kanssa, että toivoisin voivani puhua jollekin. Syömishäiriöjupakka on kuitenkin selvästi viilentänyt välini kyseiseen henkilöön. Tai sitten kyse on minusta, just paranoid.
 Onneksi olen saanut pidettyä yhteyttä muihin kavereihin, jotka eivät tunnu karttavan minua sairauden takia.
Huominen meno lukiolle vähän jännittää jo, vaikka en oikeen osaakaan vielä tajuta koko tilannetta. Paikka on täynnä uusia ihmisiä, ja vaikka olenkin suht. sosiaalinen, se on pelottavaa!!
Tänään ei ole mitään järkevää tekemistä, joten taidan leffailla ja lagailla koko päivän, leffailu nimenomaan saa ajatukset pois huomisesta (ja ruoasta! ja siitä johtuvasta ahdistuksesta), joten se on varmaan ihan hyvä idea.
Tulevalla viikolla olisi kai tarkoitus mennä kaveriporukalla  shoppailemaan. Toisaalta odotan innolla, koska uudessa koulussa puhuminen varmaan jää vähemmälle.
Taas olo on nälkäinen, vaikka söinkin vajaa pari tuntia sitten kunnolla. Outoa. Ehkä se aineenvaihdunta tosiaan on käynnistynyt.
Meikäläinen taitaa tästä lähteä leffailemaan, joten...huomenna varmaan postailua uudesta lukiosta ja vähän muustakin.
xo


+ 1 lukija! n_n :) ihanaa! tervetuloa!

sweet

Ateriasuunnitelmaa vastaan tappeleminen ei onnistu. äiti kyttää vierestä, että mä syön kaiken, joten en tiedä yhtään miten voisin välttää sen. Sitäkin ahdistavampaa on, että mulla on oikeasti nälkä. Ja mun oikeasti tekee mieli syödä.
Tänään viideltä kaverin kanssa leffaan, ja onneksi joudun lähtemään jo pari tuntia aikaisemmin, koska asun täällä korvessa + koska meistä kumpikaan ei tiedä missä se paikka on. Enkä vieläkään tiedä mitä laitan päälle.
 Ihanaa päästä vähäksi aikaa pois kotoa (= pois ruokakyttäyksestä -ja houkutuksesta) ja vielä hyvässä seurassa.
Inhottavaa kun en tiedä mitä syömisten suhteen tekisin. Eilen lipsahti suunnitelman LISÄKSI ylimääräinen laku suuhun, ja sitten vielä läkeroleja. Siitä seurasi turvotus ja ahdistus. Tänään yritän välttää kaikkea makeaa ja mielellään huomennakin + ylihuomenna + sunnuntaina, koska en halua maanantaina ahdistua hoitajakäynnillä, kun vaaka näyttää kilon enemmän! Koko asian kirjoittaminen aiheuttaa horrorväristyksiä!
Tänään alkaa sitten paljon puhuttu sarja vampyyripäiväkirjat, ja pakkohan se on meikäläisen tsekata ainakin ensimmäistä jaksoa :) Nytpäs lähdenkin koneelta tekemään jotain, missä palaa kaloreita.

xo

delete all

Aaa syön pääni..! :P
Ahdistus iskee vasta nyt. Aamu meni normisti: nuorisopolille, jossa kesti jopa 15 minuuttia (onneks! menee jo hiljalleen hermo puolirandomien kanssa jaaritteluun), sieltä kirjastoon, joka ei ollu auki, joten menin kauppaan tappamaan aikaa.
Meni pari tuntia että sain kaikki asiat hoidettua, ja kun olin ihan omin päin päässyt heti aamusta lähtemään liikkeelle niin tunsin itseni terveeksi ja normaaliksi nuoreksi ihmiseksi :P
Sitten käytiin äidin ja sen kaverin kanssa syömässä !!!!!!!! onnistuin skippaamaan maidon ja kieltäytymään mangorahkan vastustamattomasta kutsusta. Muuten söin kyllä ihan liikaa ja nyt ahdistaa.
Sieltä sitten kotiin, ja nyt lagaan lukemalla teinihömppäkirjaa, ottamalla kuvia, kattomalla voicea, tekemällä kasvonaamion ja kynsihoidon, ja vittuunnun jos ja kun iskä soittaa mulle (jo toinen kerta tänään kun sanoin jo ekalla kerralla etten helvetti vieköön jaksa puhua!) mur.
Semmosta siis, vituttaa, ja koitan olla syömättä kunnes joku pakottaa (ja ehkä vielä senkin jälkeen). Illalla vois kattoa lehvaa, vuokrasin eilen trillerin jossa on Eva Longoria, ja sittenpä nähdään miten sellainen yllättävä yhdistelmä toimii.
Menen tästä jatkamaan yksinäistä lagailua joka sopii mulle paremmin kuin hyvin, en just nyt jaksa ketään.
Anteeksi tämä ankstipostaus!

 to be continued ~

resistance

Happy feeling.
Aamulla oli täydellisen vetämätön olo, mutta sain huoneen siivottua, tuijotettua masentavia teeveeohjelmia kyllästymiseen asti.
Sitten äiti ehdotti visiittiä videovuokraamoon, jossa vierähti kepeästi tunti (!)
Kunnon leffailut piristi päivää ja vei ajatukset pois syömingeistä.
Kuukauden ajasta johtuen seliseli on koko ajan hirvee makeenhimo, ja  ateriasuunnitelmaan kuuluu joka päivä pari keksiä/ 2dl jäätelöä/ 2 lakua (mumsmums!) mikä on kumma juttu, koska tuntuu oudolta, että joku määrää mut herkuttelemaan joka päivä!
Lakuihin mulle on ilmaantunut joku uusi addiktio-suhde, jonka mä sallin, koska yhessä marianne-lakussa (20g) on vaan 70 cal joten periaatteessa voin laihduttaa ja syödä silti joka päivä lakun. Hankalampi juttu on, että äiti kyttää että mä syön kaiken mitä ateriasuunnitelmassa on. Iskällä oli helpompi luistaa, ja iskä antoi mun syödä lounaaksi salaattia, jota mulla on nyt kauhee ikävä!!
Varsinki mäkkärin kreikkalaista salaattia! Pitää kattoo jos onnistuisin torstaina saamaan sitä kun mennään kaverin kanssa torstaina Sisko tahtoisin jäädä-leffan ennakkonäytökseen!
Mä en oo ikinä ollu ennakkonäytöksessä, ja en yhtään tiiä et miten sinne pitäis pukeutuu...;o
Anyways leffailua taas, laskin, että oon nyt kattonu kesän aikana 22 leffaa, ja määrä vaan kasvaa! pathetic? hell yeah.! Mulla ei selvästikään ole sosiaalista elämää.

 Perjantai-iltana Berliinistä tullut bestikseni tulee meille yöks, ja ajattelin järjestää ihanan leffaillan (!). Mean girls + tuoreita korvapuusteja (ellen polta taloa).
Katotaan että pistääkö syömisvammailut stopin koko leipomis-idealle, vai miten on. Alkuviikon painokontrolli hirvittää jo eilisten ahmimisten jäljiltä! Tekis ihan hirveesti mieli vetää pari päivää syömättä melkein mitään, mut olosuhteisin nähden se on mission impossible. Mulla on jotenkin vielä ikävä näläntunnetta. Ärsyttävää, kun ajatukset paranemista kohtaan on niin ristiriitaiset. Oon sentään pikku hiljaa alkanut tajuta, että terveet ihmiset ovat kauniita, eivät sairaalloisen laihat ja kalpeat, sellaiset kun  mä nyt, (äidin mukaan, ei peilin)
Taidan mennä koisimaan nyt jonkinlaiset yöunet,  huomenna herätys jo taas puol ysiltä koska mulla on aika nuorisopolilla heti aamusta. dammit. Nyt nautiskelen harvinaisesta huolettomuudesta, ja toivon että se jatkuisi huomiseen.

candy overdose

Koko päivä mennyt lääkärissä ja sängyssä koneella karkkia syöden. Koko kesän aikana oon syönyt karkkia kunnolla vaan pari kertaa, ja nyt olo on horrible.
Tuntuu oudolta, että kesä loppuu, ja yllätyn ajatellessani, että olen hukannut siitä varmaan puolet sh:n kanssa. Aiemmin syömishäiriö tuntui tärkeimmältä maailmassa,sillon kun näin kavereita, odotin, että saan olla yksin: pystyn käymään vaa'alla ja kontrolloimaan syömistä. Nyt on toisin päin: kaverit inspiroimat paranemaan, luon haavekuvia tulevista leffailloista karkkipussin kera, ilman ahdistusta, ja sh tuntuu epämukavalta esteeltä sen toteutumiselle.
Mietin myös tulevaisuutta. Pelkään, että joudun luopumaan asioista, joita eniten rakastan, vain ollakseni muutaman kilon kevyempi.
Ravintoterapeutilla tehtiin tänään pieniä lisäyksiä ateriasuunnitelmaan, mutta hyvin pieniä. Ateriasuunnitelman noudattaminen tuntuu hankalalta, ruokalista suorastaan kirkuu skippaamaan aterioita. En tiedä miksi sillä on käänteinen vaikutus minuun. Kyse ei täysin ole siitä, etten haluaisi syödä, puolet minusta haluaa kuollakseen ruokaa. Ongelmana onkin se toinen puoli.
Hoitaja kysyi kerran erotanko itsessäni ns. terveen ja sairaan puolen. Vielä sh-minäni on vahvempi kuin terve puoli, joka välillä nostaa päätään ja kuiskii, kuinka kivaa olisi olla normaali ja onnellinen. Ja voisin olla normaali ja onnellinen koska vain, kunhan alkaisin syödä normaalisti. Ja minähän rakastan syömistä. Ironista on, että kun asian ilmaisee näin, mitään ristiriitaa ei tunnu olevan. Silti se on. Ristiriita on syömishäiriöminä, joka kiertää luisevat kädet ympärille, joka lupaa kuun taivaalta, lupaa tehdä minut yliluonnollisen kauniiksi.