Juttelin tänään kaverini kanssa. Hän oli ennen yksi läheisimmistä, sitten jokin tuli väliimme. Jokin. Syömishäiriö.
Saamme puhuttua välejämme hiertäneet asiat puhki, silti oloni jää tyhjäksi. Sanat kaikuvat korvissani, en
voi lakata ajattelemasta sitä, että olen itsekäs. Olen itsekäs kun puhun sairaudestani. Olen itsekäs kun tahdon että minua kuunnellaan. Kun tahdon tulla huomatuksi. Kun taistelen epätoivoisesti vastaan tunnetta, että olen yksin. Ihan yksin.
En tiedä olenko tosiaan käyttäytynyt itsekkäästi, luulen että osaksi, osaksi hän on oikeassa, mutta asioissa on aina toinen puoli. Minun versioni. Pelkään, että kaikki ihmiset ajattelevat samoin: että olen itsekäs ja huomionhakuinen angstiteini, joka valittaa ongelmiaan kaikille (vaikka sitä juuri yritän välttää). Omasta mielestäni puhun syömishäiriöstäni kavereilleni kohtalaisen vähän. Kohtalaisen paljon puhun syömishäiriöön liittyvistä asioista: liikuntakiellosta, ateriasuunnitelmasta. Miten voisin olla puhumatta? Ne ovat rajoittaneet elämäni niin hyvin pieneksi. Mitä muuta voisin kertoa, pienestä eskapistimaailmasta jossa häädän ahdistusta lukemalla ja kirjoittamalla, katsomalla televisiota?
En tiedä.
Toisaalta tunsin oloni hyväksi kavereideni seurassa tänään, toisaalta kaipasin yksinäisyyttä. Omaa rauhaa. Omaa tilaa. Omaa musiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti