Pitkä, kamala päivä. Vihaan keskiviikkoa. Koulua kahdeksasta neljään. Väsymystä. Ahdistusta. Huomaan itsessäni jonkin muuttuneen, negatiiviseen suuntaan: ärsyynnyn pikkujutuista, hermoni eivät kestä juuri mitään. Koulussa keskittyminen on ok, mutta tuntuu että mikä tahansa pikkujuttu voi saada kaiken romahtamaan, yksi pieni väärä kommentti niin purskahdan itkuun tai räjähdän. En todellakaan halua olla sellainen.
Koulun jälkeen mennään kavereiden kanssa ostamaan irtokarkkeja. Minä raahaan kassalle sokerittomia wicks-pastilleja, mietin sitä, miltä se näyttää puolenkilon irtokarkkipussien vierellä, mitähän myyjä ajattelee?
Koko päivän yöllä nähdyn painajaisen fiilis seuraa kannoilla ja aiheuttaa läskiahdistuksen. Tyytymättömyyden, kun kaloreita on tullut syötyä 1230 tai jotain, ei se ole tarpeeksi, mutta silti se on liikaa.
Osastolle joutumisen uhkakin pyörii mielessä, mieleen palautuu hetki, kysymys, kun aiheesta puhuttiin hoitajan luona:
Kai mä olen vielä aika kaukana sinne joutumisesta?
Ei, et sä ole niin kovin kaukana.
Pelkäänkö mä sitä, vai haluanko mä sitä?
Who knows. Paranemismotivaatio tuntuu taas olevan plusmiinusnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti