Sing it for the world

Viime aikoina on tapahtunut paljon, mutta suurin muutos on ehkä tapahtunut ajatusmaailmassani. Siitä, että paranemiseen liittyvät pelot ovat pikkuhiljaa alkaneet hälventyä ja alitajunnassani kiljuva pieni paranemismyönteinen ääni on muutaman kerran jopa saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että juuri sitä pitäisi kuunnella.
Pari kuukautta sitten en olisi voinut kuvitella päähäni sellaista ajatusta kuin:
"Hei c'mon, luuletko tyttö, että pääset pitkälle, jos lopun ikääsi pysyt vainoharhaisena kukkakeppinä?"
Nyt yritän nimenomaan psyykata itseäni tuohon ajatusmalliin silloin, kun syöminen ahdistaa. Minä haluan saavuttaa unelmani ja ne saavutetaan syömällä.

still alive

tajuttoman pitkän postaustauon jälkeen tulin päivittelemään, tapahtunut on niin paljon, ettei sitä pysty lyhyesti selittelemään, muttei kuitenkaan mitään radikaalia että hengissä ollaan ja silleen :)
julkaisin myöskin ton sairastumispostauksen ja koitan päästä päivittelee nyt vähän useemmin...
xo

What really happened?

Elikkäs kyselyssä oli toivottu sairastumispostausta, joten ajattelinpa nyt (viimeinkin) julkaista tämän. Ensimmäiset häiriöilymuistot ovat vuosien takaa joten voi olla että teksti on varsinkin alussa vähän epäselvää.
Huom! tämä postaus ei ole tarkoitettu kannustamaan syömisvammailuun: omasta kokemuksestani voin sanoa, että se ei kannata.
Joulu 2006
Olen toivonut mummilta joululahjaksi farkkuja. Ennen joulua minä ja isä menemme H&M:lle, että saisin itse valita mieleiseni farkut joulupakettiin laitettaviksi. Olen innoissani, mutta ihan pihalla kokojen suhteen. Sovitusjonossa kyylään vaivihkaa edessä seisovan hoikan tytön valitsemia farkkuja: hän on minua vanhempi ja farkut ovat kokoa pienemmät. Sovituskopissa totean, että valitsemani sopivat hyvin. Olen iloinen.
Jouluaattona puen uudet farkut päälleni ja petyn, kun mummoni sanoo, että ne sopivat täydellisesti: salaa mielessäni olen toivonut, että ne olisivat edes vähän liian isot.

Kevät ja kesä 2007
Seuraavaksi kuvaan astuvat malliohjelmat: katselen niitä telkkarista ja vertaan itseäni malleihin. Alan syömään terveellisemmin. Minä ja kaverini kuskaamme kouluun pilttipurkkeja ja hedelmiä. Muistan päivän, jolloin minulla on eväänä granaattiomena. Koulussa paineet ovat valtavat, ja jos koetulokset eivät mielestäni ole tarpeeksi hyviä, itken.
Kesä on elämäni paras. Minä ja bestikseni vietämme paljon aikaa yhdessä. Äidin kanssa ruotsinristeilyllä menemme ravintolaan. Minä tilaan caesarsalaatin. Värjään hiukseni viininpunaisiksi ja aloitan seiskaluokan päälläni uusi paita.
Luokkalaiseni alkavat huomautella, että olen laihtunut.

Syksy 2007
Koulukaverini haukkuvat minua anorektikoksi. Tahdon edelleen syödä terveellisesti, aloitan tanssiharrastuksen. Tanssitunneilla katselen itseäni peilistä tyytymättömänä: omasta mielestäni näytän lihavalta. Pari kertaa juoksen matkan tanssitunnille. Jätän lämpimän ruuan väliin.
Ulkoilutan koiraa paljon, joogaan kotona. Jossain ´vaiheessa säikähdän sitä, että painoni on laskenut.

Kevät 2008
Kevään terveystarkastuksessa paino on noussut. Terkkari sanoo, että se on hyvä juttu. Minusta siinä ei ole mitään hyvää.Tästä kuitenkin alkaa kausi, jolloin asenteeni ruokaa kohtaan muuttuu terveemmäksi.Painoni nousee pikkuhiljaa ja se on pitkään normaali.

Lähes koko kahdeksas luokka on elämäniloista aikaa: en murehdi pahemmin painoani ja syön suurimmaksi osaksi mitä huvittaa. Mäkkärissä kavereiden kanssa käydessä tilailen kyllä edelleen salaatteja ja olen mielessäni tyytymätön painooni aika-ajoin. Kasin jälkeisenä kesänä matkustan kaverini kanssa ranskaan, ja minulla ei ole minkäänlaisia ongelmia syömisen kanssa. Ongelmat kuitenkin palaavat, kun yhdeksäs luokka alkaa.

Syksy 2009
Olen saanut rippilahjaksi ihanan vyötäröllä pidettävän vyön. Olen ylpeä vyöstäni, melkoisen varma pukeutumistyylistäni ja tyytyväinen painooni. Sitten kuulen, että luokan tytöt ovat sanoneet vyön korostavan "läskimakkaroitani" ja minun pukeutuvan huorahtavasti. Olen aivan normaalipainoinen, mutta kommentti satuttaa minua. Itken koulun vessassa ja kyselen kavereiltani, pitävätkö he minua lihavana.
Tapauksen jälkeen alan taas vähentämään syömistä. Aamupalaksi saatan syödä kiivin, koulussa en juuri mitään, vaikka iltapäivällä olisi liikunnan kaksoistunti. Laihdun pari kiloa ja olen tyytyväinen.
Syyslomalla lähdemme vuokramökille isän perheen ja mummin kanssa. Mummi tuo arvatenkin mukanaan herkkuja ja karkkilakkoni pettää.

Talvi ja kevät 2010
Painoni nousee hiukan jouluna, mutta vuoden 2010 alussa olen suhteellisen tyytyväinen siihen. Keväällä sairastun vatsatautiin ja olen salaa iloinen siitä, että laihdun sen myötä. Paino ei taudin jälkeen palaudu täysin entiselleen.  Kevään mittaan asiat  luisuvat huonompaan suuntaan. Itken painoani usein ja olen muutenkin varsin tyytymätön ulkonäkööni. Jätän aamupaloja ja kouluruokia väliin. Aloitan Scream if you can-nimisen blogin pitämisen toukokuussa. Blogi kertoo ajatuksistani ja aikomuksestani laihduttaa. Blogin perustamisen aikoihin painoni alkaa pudota ja käyn vaa'alla monta kertaa päivässä. Huomaan edistyväni tavoitteessani vauhdilla.

Kesä 2010
Painoni putoaa ja äiti alkaa epäillä. Kesällä syön yhä vähemmän ja ahdistun, kun perheenjäseneni pakottavat minut syömään enemmän kuin haluaisin. Koetan välttää ruokaa ja alan lenkkeillä useita kertoja viikossa. Matkustan äitini, kaverini ja kaverini äidin kanssa Lontooseen. En pysty nauttimaan lomastanikaan ilman häiriöilyjä. Reissun jälkeen ryntään ensimmäiseksi vaa'alle. Lopulta äiti saa tarpeekseen ja kuskaa minut terveyskeskukseen, josta saan lähetteen ravintoterapeutille ja painokontrolleihin.

Syksy 2010
Alan käydä säännöllisesti tapaamassa sairaanhoitajaa ja ravintoterapeuttia. Minulta takavarikoidaan vaaka, mikä tuntuu ensin hankalalta, mutta loppujen lopuksi olen tyytyväinen. Alan noudattaa ateriasuunnitelmaa, tosin vaihtelevin tuloksin, mutta kuitenkin. Parantuminen alkaa siintää mielessä, ainakin hetkittäin.

tällä hetkellä olen samassa tilanteessa edelleen. Ehkä joskus, jonain päivänä, löydän itsestäni sen puuttuvan rohkeuden parantua.

cry together

Väsyttää melkein niin paljon että tahtoisin nukkua. Koulussakin väsyttää, se ehkä johtuu uudesta lääkkeestä, jonka aloitin tänään.
Ikäväkseni huomaan, että viime talven fiilikset ovat alkaneet pikku hiljaa palailla. Aivan kuin kesän lämpö olisi sulattanut ne hetkeksi pois, uinumaan olemattomiksi mielen pohjalle, josta routa sitten jäädyttää ne takaisin sydämeni ympärille.
Erona viime vuoteen on se, että eräs minulle tärkeä koulukaverini oli tukenani läpi viime vuoden harmaiden päivien. Päivien, jotka olivat täynnä itkemisestä levinneitä rajauksia, pulpettiin raapustettuja masentavia biisinsanoja, sydämen kohdalla tuntuvaa kipua silloin kun tunsin itseni yksinäiseksi.
Näinä päivinä kaverini ei enää tue minua. Näen hänen ilmeestään, ettei hän enää tahdo kuunnella minua. Olen silti onnellinen kaikista niistä ihanista ihmisistä, jotka silti pysyvät vierelläni ja kysyvät mitä kuuluu, niin että haluavat oikeasti tietää vastauksen.
Tällä hetkellä on kamala ikävä häntä, tai ainakin sitä kuvitelmaa, joka on hänestä mielessäni säilynyt. Odotan nukkumaanmenoa, toivoen, että näkisin hänestä unta. Odotan huomista aamua, jolloin päivänvalolampun voimin kampean itseni sängystä aamupalalle. Huomenna on perjantai, sitten viikonloppu. Lupaan mennä videovuokraamoon. Rankka viikko takana. I'm worth it!

Come and save me

Ensiksi esitän pahoitteluni siitä, etten ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittamaan. Nyt kirjoitettavaa olisikin melkoisesti, (ja aijon myös toteuttaa sairastumispostauksen, jota toivoitte!) mutta ensiksi menen asiaan, joka on vaivannut mieltäni jo pidemmän aikaa.
Olen tullut miettineeksi sitä, että kohta seitsämäntoistavuotispäiväni kynnykselle ehtineenä en ole vielä seurustellut kertaakaan. Kyse ei ole siitä, etteikö kukaan olisi tykännyt minusta, eikä juuri siitä, etten minä olisi tykännyt kenestäkään. Oikeat ihmiset eivät ole vain sattuneet kohdalle. Loppujen lopuksi olen kelaillut juuri ilmaisua oikeat ihmiset. Jälkeenpäin mietin, miksi annoin pakit pojalle, joka on ehkä mukavin ikinä tapaamani poika, suloinen ja älykäs vieläpä. Entäpä miksi lopetin heti alkuunsa jutun hauskan pojan kanssa, joka lähetti minulle söpöjä tekstiviestejä, ja joka piti minusta sellaisena kuin olen. Sitten mietin niitä poikia, taikka miehiä, joihin itse olen ollut ihastunut. Monet heistä ovat huomattavasti vanhempia kuin minä, tai vähintäänkin asuvat omillaan. He ovat kaikki vanhempia, itsenäisempiä, vahvempia. Onko tämä kaikki loppujen lopuksi vain sitä, että tahdon tuntea oloni turvalliseksi. Että olen kuin pieni tyttö, joka pelkää pimeää, tosin sen lisäksi myös sekä elämää, että kuolemaa. Olenko edelleen hauras pikkutyttö, joka odottaa, että joku pelastaisi hänet, joku tekisi hänestä kuolemattoman?
Niin on myös hänen kanssaan. Löydän itseni edelleen haaveilemasta hänestä. Ei auta, vaikka kuinka mietin sitä, miten hän on jo minut varmasti unohtanut. Jokin tahtoo uskotella minulle että ehkä hänkin muistaa minut, siitä yhdestä katseesta jonka vaihdoimme, ehkä vielä joskus tapaan hänet. En yhtään tiedä, mitä pitäisi tehdä. Toisaalta tahtoisin etsiä hänet, ehkä löytäisin samalla sen, mitä olen hakenut. Pelastajan. Samanlaisen rakkaustarinan kuin elokuvissa.
En loppujen lopuksi tiedä hänestä kuin etunimen, eikä hän tiedä minusta mitään. Tiedän, että hänet tuntevien ihmisten perusteella voisin löytää hänet. Mutta mitä se loppujen lopuksi hyödyttäisi?
Elämässä pätee realismi, ei romanttisten draamojen juonikuvio.

Dancing with snowflakes

                                                   
                                                        Hän tanssii lumihiutaleiden kanssa

                                                                                     huurteisella niityllä
                                                                                 Mustat hiukset liehuvat
                                                                              pyyhkäisevät kalpeaa ihoa
                                                                                joka on valkea kuin lumi
                                                                            kevyesti kuin linnun höyhen

                                                                lumi sataa pisaroiksi hänen silmäripsilleen
                                                                                       ja hän nauraa
                                                                     antautuu viileän tuulen vietäväksi
                                                                                   levittää siipensä
                                                              joiden pinnalla kimaltavat jäätyneet kyynelet.


Olen ollut kipeänä sekä eilisen, että tämän päivän. Tänään erehdyin menemään kouluun, josta äiti sitten joutui hakemaan minut pois, mahakipu ja päänsärky kun eivät vieläkään olleet hellittäneet!
Kotona makaaminen on sekä rentouttavaa, että ahdistavaa: en pistä pahakseni leffailua mutta paikallaan makaaminen aiheuttaa ahdistusta, kun on siitä huolimatta syötävä vaikkei minnekään pääse yhtään liikkumaan.
Muuten aikani kuluu datailemalla, lukemalla ja joululahjoja tehdessä. Odotan jo joulua ihan älyttömästi! Rakastan tehdä joululahjaostoksia ja paketoida lahjoja, leipoa pipareita ja joulutorttuja ja viettää aikaa perheen kanssa. Joulun tunnelmassa on jotain ihanan erityistä.
Keskiviikkona tapahtui muuten jotain jännää.
Ulkona satoi hiljalleen lumihiutaleita. Minä ja kaverini olimme tulossa teknologian tunnilta ja juoksimme lumihiutaleiden leijaillessa pihan poikki. Yhtäkkiä oloni oli höyhenenkevyt ja minusta tuntui, kuin olisin ollut joku muu. Elokuvan tai kirjan henkilö. Minun oli mentävä takaisin ulos ja juostava lumisateessa vielä hetki. Se oli yksi niistä pienistä hetkistä, jotka tuntuvat jollain tavalla erityisiltä ja lumoavilta.

runo on omakirjoittamani.

vampires will never hurt you

                                                                            

                                                                                      She's so wasted,

                                                                                        Acting crazy,
                                                                                    Making a scene,
                                                                                 Like it's her birthday.
                                                                                Drinking champagne,
                                                                                       Going insane,
                                                                                      Falling on me,
                                                                                  Like it's her birthday.

Viikonloppu ja vapaus!♥ Alunperin tarkoitukseni mennä helsinkiin viettämään viikonloppua, mutta suunnitelmat muuttuivat kun iskän naisystävä tuli kipeäksi. (mun vastustuskyvyn tuntien se flunssa olis ollu sekunnin sadasosassa mulla.) Ihan törkeen ihanaa että kouluviikko on nyt takana, olin viime viikolla ihan sairaan väsynyt, ja siks en oo tännekään postaillu pariin päivään!

Nyt hillun kotona adhd-fiiliksissä ja kuuntelen Good Charlotten uutta levyä. Oli pakko laulaa täysiä ja tanssia, vaikka en saiskaan liikkua vielä. On vaan pakko saada fiiliksiä purettua. On vaan niin kamala ikävä ja pelko siitä, etten koskaan enää näe häntä.
Huomenna varmaan meen kaverille leffailemaan, kun se pyysi mua ja en ookkaan iskälle ja sunnuntaina on konsertti, jossa esiinnyn teatteriryhmän kanssa. Muuten viikonloppu menee varmaan Anne Ricea lukiessa ja omia juttuja kirjoitellessa + tietenkin muutaman hyvän elokuvan parissa!

P.S teitä lukijoita on jo ihan hirmuisesti. kiitos kiitos kiitos, ihanaa että joku oikeasti lukee näitä juttuja. + tutut lukijat, ihanaa että tekin luette ja kommentoitte ♥, arvostaisin tosi paljon, jos ette kertoisi blogista muille, koska kynnys kirjoittamiseen kasvaa, jos monet mut tunnistavat..