"Sä oot taas laihtunut." äidin ilme valahtaa kun menen autoon istumaan. Niinkö? En mä vaan huomaa. Ja joo, musta tuntuu ja näyttää, että rasvaa olisi taas kerääntynyt mahaan/lantiolle, peilikuva näyttää lihoneelta ja kamalalta, vaatekaappi kiljuu identiteettikriisiä ja mun puheessa kukkii mustaa mustempi huumori.
Kaverilla kasataan esitelmää, katotaan sinkkuelämää ja pelaillaan nettipelejä. Nauran hysteerisesti, putoan sohvalta lattialle ja nauran lisää. En muista mille. Tuntuu hyvältä nauraa niin paljon että mahaan sattuu.
Kotona mietin huomista ranskansanista, syynäilen kaloreita laskurilla, harmittelen sitä että miksi piti syödä välipala. Jälkkäriksi vedän kuningatartuutin. Tekee mieli lisää ruokaa. eivoisyödäahdistaa.
Paranemismotivaatio näyttäytyy enää pieninä häivähdyksinä, välähdyksinä päivän mittaan. Tunnen olevani koukussa tähän. Jos syömishäiriölle antaa vähänkin periksi, se vie mukanaan. Ja mut on viety jo aika kauas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti