onnen murunen

Istun matikantunnilla kaverini vieressä ja nauran, nauran niin, ettei siitä meinaa tulla loppua. En edes tarkkaan tiedä, mille nauran. Muistan, kuinka pari vuotta sitten se oli minulle tavallista. Olin aina se tyttö, joka nauroi tunnilla. Nykyään se on aika harvinaista. Vihdoin saan koottua itseni ja hymyilen. Yritän keskittyä yhtälöön.
Bussipysäkillä aurinko lämmittää selkää. Juttelen kahden kaverini kanssa ja tunnen pitkästä aikaa kuuluvani joukkoon. Menemme ärrälle ostamaan karkkia, minä askin sokerittomia sisuja, vajaa aski jää ajelehtimaan laukun pohjalle. Silti hymyilen koko ajan, jopa saksantunnin ja kotimatkan.
Soitan toiselle kaverilleni ja juttelen niitä näitä.
Tulen kotiin nälkäisenä, syön välipalan ja lysähdän lukemaan aloittamaani kirjaa. Sellainen on minun päiväni tänään. En oikein uskalla puhua siitä, sanoa mitään, pelkään että tämä tunne katoaa. En ole varma mikä tai kuka sen aiheuttaa, mutta olen pitkästä aikaa oikeasti onnellinen. Tahdon pitää siitä kiinni.