tänään

elämä on kummallista.
koulussa jaksan keskittyä nykyään paremmin kuin aikoihin. koulussa aamut ja aamupäivät ovat vaikeita, silloin ahdistaa ja itkettää.
eilen oli hoitajakäynti, paino oli laskenut 100g. Puhuttiin teatterin aloittamisesta, mikä edellyttää 300g painonnousua, puhuttiin osastohoidosta, teoriassa. vain teoriassa, onneksi.
mistään en saanut kerrottua kavereilleni, en edes sille yhdelle läheiselle, jonka kanssa ennen puhuttiin kaikesta. nykyään ainoastaan mä kuuntelen, kun se puhuu ihastuksestaan.
tänään terveydenhoitaja pysäytti mut matkalla ruokalaan, jouduin selittämään, että oon nyt hoidossa, everything's allright ja silleen. Kysyttiin, jaksanko mä opiskellam, vastasin, että joo, ihan hyvin. ja se on totta.
päivän suurin ihmetys tapahtui ruokalassa. istuin yhden luokkalaisen pojan vieressä. Yhtäkkiä poika katsoi mun lautasta ja sanoi:
"miten sä voit kuvitella et pärjäät tolla ruokamäärällä."
hämmennyin pahasti ja selitin että kyllä mä pärjään. tuli hyvä olo, tuli fiilis, että joku välittää.

you're not alone

Tänään olin ensimmäistä kertaa syömishäiriöisille tarkoitetun tukiryhmän tapaamisessa, jota mulle suositeltiin nuorisopolilta. Ihmiset vaikutti kivoilta eikä siellä ollut mitään sellaista että istutaan piirissä  piinaavassa hiljaisuudessa. -thank god! Kaikin puolin ihan mukavaa. Koulussakin jaksoin hengata kavereiden kanssa eikä olo ollut ollenkaan niin ulkopuolinen kuin yleensä.
Syöminen on ahdistanut kyllä ihan kiitettävästi: olo on inhottavan turvonnut ja peili huutaa koko ajan sitä kuinka lihava mä edelleen olen. Äidin mielestä näytän kävelevältä pieneltä luurangolta, niin se aina sanoo. Not at all. Paniikki keskiviikon punnituksesta alkaa jo nousta...

                        
 Ensiksi: Suuri Kiitos, Immortal, kun valitsit mut tekemään tän. :)
Elikkä nyt siis seuraa 7 faktaa musta. Huomasin muuten näitä miettiessä että oon kertonut ittestäni täällä loppujen lopuksi aika vähän yksityiskohtia. No, nytpä tulee sekin asia korjattua...


1. TV ja leffat ovat toinen elämäni
Tämä tuskin tulee täysin yllätyksenä, käyttäjäprofiilista ja nimimerkistä voikin päätellä sen, että pidän vampyyrileffoista, mutta katson myös muunlaisia elokuvia (ja paljon). Olen myös kova koukkuuntumaan tv-sarjoihin (Täydelliset naiset, Lost, Vampyyripäiväkirjat, sinkkuelämää etc.)
Leffasuosikkeja ovat Tim Burtonin mahtielokuvat, Veren vangit, Ystävät hämärän jälkeen, Gladiaattori ja Blade Runner.

2. Rakastan tanssimista
Ennen sairastumistani harrastin tanssia kerran viikossa. Olen harrastanut vuoden nykytanssia ja kaksi vuotta showtanssia. Tanssi on yksi niistä asioista jota ikävöin ns. entisestä elämästä. Tanssiessa tunnen itseni onnelliseksi ja kauniiksi, joista etenkin jälkimmäinen on erittäin harvinaista.

3. Mulla on koira
...joka on maailman suloisin otus, ja ymmärtää mua melkoisen hyvin.

4. Pelkään jatkuvasti, etteivät ihmiset pidä musta
... ja tunnen herkästi itseni ulkopuoliseksi jopa omassa pienessä kaveriporukassa. Siitä johtuen saatan aluksi olla hiljainen uusien ihmisten seurassa. Pelkään koko ajan että sanon/teen jotain idioottimaista tai oon muuten vaan idiootti ja ihmiset pitää mua sitten tyhmänä.


5. Pelkään myös hämähäkkejä
...mikä johtuu siitä, että kun olin pikkutyttö meidän naapurin 9-vuotias tyttö kiusasi mua ja pisti kerran voikukkia mun päähän, väittäen että ne on hämähäkkejä jotka syö mun aivot. Kiitos tästä. Kamalimpia ovat lukit, koska niillä on niin kammopitkät jalat ja ne on muutenkin tosi ikävännäkösiä!

6. Oon tuntenut bestikseni 3-vuotiaasta.
Me tutustuttiin bussissa vuonna 1997 ja selvisi, että ollaan menossa samaan tarhaan. Siitä se lähti ja kyseinen tyttö on edelleen paras ystäväni.

7. Mulla on mustat hiukset
Oon kokeillut monia hiusvärejä elämäni aikana: monia punaisen eri sävyjä, ruskeita, vaaleita raitoja ja täysblondeja. Nyt mustat on ollut mulla 7 kk ja tykkään tästä väristä ihan älyttömästi. Suoristusrauta on myös kovassa käytössä käytössä näiden hiton luonnonkiharoiden takia.


Nyt pitäisi valita 7 bloggaajaa tekemään tämä, voi apua, kun teillä lukijoilla ei ole blogeja , ja monet blogilliset on varmaan tän jo tehneetkin. Nämä bloggaajat ovat kuitenkin piristäneet päivääni monesti, joten siis:
marika
C.c
Mango
myy
katja
iceblue
Kauris

No time to die

Istun junassa matkalla kotiin äärimmäisen väsyttävän viikonlopun jälkeen. Viikonloppuna on katsottu jaksokaupalla Lostia, otettu pitkiä päiväunia, juteltu iskän kanssa, syöty ateriasuunnitelman mukaan... Kuulostaa ehkä rennolta, mutta kaikkea muuta.
Vaikka hyviä hetkiäkin mahtui, päällimmäinen tunne oli ahdistus:
mä istun koko päivän neljän seinän sisällä ja syön...syön mitä käsketään...tunnen kuinka se ruoka kerääntyy mun vyötärölle, just nyt, hei nää lantioluutkaan ei enää tunnu niin paljon...
Ajatukset rullaavat samoja pakonomaisia ratoja ja välillä pysähtyvät miettimään jotain muuta, osastohoitopelkoa, ehkä, ehkä tulevaa kouluviikkoa, mielialaa, joka on taas laskenut. Iskä kyselee elämänhalusta, jotain muita vaikeita kysymyksiä. En osaa vastata. Kylläkai mulla on elämänhalua? Nyt on vaan meneillään "matalapainekausi" ei se kestä ikuisesti.
Kotona laskeskelen kaloreita. Porukat on tilanneet pitsaa, ei tee mieli, ei sitten yhtään. Jäätelöä tekee mieli, mutten uskalla ottaa.

Motivation disorder

"Sä oot taas laihtunut." äidin ilme valahtaa kun menen autoon istumaan. Niinkö? En mä vaan huomaa. Ja joo, musta tuntuu ja näyttää, että rasvaa olisi taas kerääntynyt mahaan/lantiolle, peilikuva näyttää lihoneelta ja kamalalta, vaatekaappi kiljuu identiteettikriisiä ja mun puheessa kukkii mustaa mustempi huumori.
Kaverilla kasataan esitelmää, katotaan sinkkuelämää ja pelaillaan nettipelejä. Nauran hysteerisesti, putoan sohvalta lattialle ja nauran lisää. En muista mille. Tuntuu hyvältä nauraa niin paljon että mahaan sattuu.

 

Kotona mietin huomista ranskansanista, syynäilen kaloreita laskurilla, harmittelen sitä että miksi piti syödä välipala. Jälkkäriksi vedän kuningatartuutin. Tekee mieli lisää ruokaa. eivoisyödäahdistaa.
Paranemismotivaatio näyttäytyy enää pieninä häivähdyksinä, välähdyksinä päivän mittaan. Tunnen olevani koukussa tähän. Jos syömishäiriölle antaa vähänkin periksi, se vie mukanaan. Ja mut on viety jo aika kauas.

crying game

Pitkä, kamala päivä. Vihaan keskiviikkoa. Koulua kahdeksasta neljään. Väsymystä. Ahdistusta. Huomaan itsessäni jonkin muuttuneen, negatiiviseen suuntaan: ärsyynnyn pikkujutuista, hermoni eivät kestä juuri mitään. Koulussa keskittyminen on ok, mutta tuntuu että mikä tahansa pikkujuttu voi saada kaiken romahtamaan, yksi pieni väärä kommentti niin purskahdan itkuun tai räjähdän. En todellakaan halua olla sellainen.
Koulun jälkeen mennään kavereiden kanssa ostamaan irtokarkkeja. Minä raahaan kassalle sokerittomia wicks-pastilleja, mietin sitä, miltä se näyttää puolenkilon irtokarkkipussien vierellä, mitähän myyjä ajattelee?
Koko päivän yöllä nähdyn painajaisen fiilis seuraa kannoilla ja aiheuttaa läskiahdistuksen. Tyytymättömyyden, kun kaloreita on tullut syötyä 1230 tai jotain, ei se ole tarpeeksi, mutta silti se on liikaa.
Osastolle joutumisen uhkakin pyörii mielessä, mieleen palautuu hetki, kysymys, kun aiheesta puhuttiin hoitajan luona:
Kai mä olen vielä aika kaukana sinne joutumisesta?
Ei, et sä ole niin kovin kaukana.
Pelkäänkö mä sitä, vai haluanko mä sitä?
Who knows. Paranemismotivaatio tuntuu taas olevan plusmiinusnolla.

ilo ja paniikki

Sori, etten oo vähään aikaan kirjoitellut!
aluksi ne kaikista vanhimmat kuulumiset, eli paino oli viime kerralla laskenut 400 grammaa. Mua vannotettiin noudattamaan  suunnitelmaa sataprosenttisesti, mihin mä en suinkaan kyennyt ja nyt saa nähdä mitä huomisessa punnituksessa paljastuu! mua pelottaa, että se on noussut, vaikka tiedän, etten sais pelätä! :p
Viime viikko meni vaihtelevasti; keskiviikko oli hirvein päivä pitkään aikaan, ahdistuskohtauksen takia, jonka sain, kun tulin bussista. Pahinta oli että mun ympärillä oli ihmisiä ja ne näki kyseisen tapauksen.
Torstaikin oli masentava päivä, mutta viikonloppu onkin sitten mennyt ihan mukavasti kavereiden kanssa. Tosin syötyä on tullut liikaa...huominen punnitus pelottaaaa...
muttajoo, postailen huomenna lisää..
nauttikaa syysilloista <3

Just gonna stand there and watch me burn
Well that's all right because I like the way it hurts

PICS TELL MORE

Tänään päivä koulussa oli hyvä, mutta jostain syystä sain ruoka-ahdistuksen taas jälleen nostamaan päätä illan mittaan. Nyt yritän mennä purkamaan ahdistuksen johonkin järkevään. Tekis mieli tehdä vatsalihasliikkeitä, mutta ehkä rupean piirtämään sen sijaan... :)

Elämännälkää

Viime viikko on ollut ahdistava, mutta siihen on mahtunut myös hyviä hetkiä. Olen itkenyt painonnousua, kapinoinut vastaan ateriasuunnitelmaa, tuntenut ahdistusta, ollut paranemismotivaation suhteen pohjalla, mutta myös katsonut elokuvia, nauranut parhaan ystävän kanssa, kuunnellut iskän uskomattomia juttuja nuoruudesta...
Viime viikolla luulin, ettei tästä tilanteesta päästä mihinkään, ja että ahdistus vaan jatkuu. Tänään helpottaa.
Olo on vähän kevyempi, vähän parempi. Vähän enemmänkin.
Mietin tänään sitä, miksi syömishäiriön jättäminen ja uuden elämän aloittaminen on niin vaikeaa? minulle uudet alut ovat aina olleet uusia mahdollisuuksia, eivät loppuja. Olen halunnut aina uusia asioita elämääni: uuden sisustuksen, uuden vaatetyylin, uusia kavereita... Miksi uusi elämä tuntuu niin vaikealta nyt?
Psyykkaan itseni ajattelemaan, että parantuneena minä aloitan uuden elämän. Nauran kavereiden kanssa, ja syön mäkkärin ihanaa fetasalaattia. Rapistelen karkkipussia leffateatterissa Kuuntelen musiikkia ja juoksen lenkkipolulla. Tulen väsyneenä tanssitunnilta, heitän laukun lattialle ja menen katsomaan telkkaria.

On ajateltava, että paranemisen takana on uusi, onnellisempi elämä. Koska se on totta. Kiitos lukijoille. Tsemppaavaa tietää, että joku lukee näitä tekstejä. Nyt mennään eteenpäin, tsemppiä teille<3

800 gramman helvetti

Viime hoitajakäynnille paino oli noussut 800 grammaa. Osa siitä johtui (toivottavasti) turvotuksesta, joka puolestaan johtuu kuukaudenajasta, yms. seikoista. Mutta silti. 800 gramman helvetti.
Tein tänään kanawokkia, josta tuli tosi hyvää. Söin sitä myös itsekin, mikä aiheutti ahdistuksen, pelon ensi viikon lääkärikäynnistä. Miksi miksimunpitää? Tällä hetkellä paranemismotivaatio on niin olematon, niin hauras ja pieni.
Tänään olin myöskin nuorisopolilla. Lääkitystä suurennettiin, ja enpä tiedä mitä siihen sanoisin. Sanottavaa ei ole.
Huomenna kaverin kanssa mennään shoppailemaan, minä kokonaisen nutridrinkin voimin, mutta kuitenkin. Tuntuu ihanalta nähdä ihminen, joka on niitä eniten kannustavimpia ja ymmärtävimpiä tätä sairautta kohtaan.