Viime aikoina on tapahtunut paljon, mutta suurin muutos on ehkä tapahtunut ajatusmaailmassani. Siitä, että paranemiseen liittyvät pelot ovat pikkuhiljaa alkaneet hälventyä ja alitajunnassani kiljuva pieni paranemismyönteinen ääni on muutaman kerran jopa saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että juuri sitä pitäisi kuunnella.
Pari kuukautta sitten en olisi voinut kuvitella päähäni sellaista ajatusta kuin:
"Hei c'mon, luuletko tyttö, että pääset pitkälle, jos lopun ikääsi pysyt vainoharhaisena kukkakeppinä?"
Nyt yritän nimenomaan psyykata itseäni tuohon ajatusmalliin silloin, kun syöminen ahdistaa. Minä haluan saavuttaa unelmani ja ne saavutetaan syömällä.
