Tuntuu oudolta, että kesä loppuu, ja yllätyn ajatellessani, että olen hukannut siitä varmaan puolet sh:n kanssa. Aiemmin syömishäiriö tuntui tärkeimmältä maailmassa,sillon kun näin kavereita, odotin, että saan olla yksin: pystyn käymään vaa'alla ja kontrolloimaan syömistä. Nyt on toisin päin: kaverit inspiroimat paranemaan, luon haavekuvia tulevista leffailloista karkkipussin kera, ilman ahdistusta, ja sh tuntuu epämukavalta esteeltä sen toteutumiselle.
Mietin myös tulevaisuutta. Pelkään, että joudun luopumaan asioista, joita eniten rakastan, vain ollakseni muutaman kilon kevyempi.
Ravintoterapeutilla tehtiin tänään pieniä lisäyksiä ateriasuunnitelmaan, mutta hyvin pieniä. Ateriasuunnitelman noudattaminen tuntuu hankalalta, ruokalista suorastaan kirkuu skippaamaan aterioita. En tiedä miksi sillä on käänteinen vaikutus minuun. Kyse ei täysin ole siitä, etten haluaisi syödä, puolet minusta haluaa kuollakseen ruokaa. Ongelmana onkin se toinen puoli.
Hoitaja kysyi kerran erotanko itsessäni ns. terveen ja sairaan puolen. Vielä sh-minäni on vahvempi kuin terve puoli, joka välillä nostaa päätään ja kuiskii, kuinka kivaa olisi olla normaali ja onnellinen. Ja voisin olla normaali ja onnellinen koska vain, kunhan alkaisin syödä normaalisti. Ja minähän rakastan syömistä. Ironista on, että kun asian ilmaisee näin, mitään ristiriitaa ei tunnu olevan. Silti se on. Ristiriita on syömishäiriöminä, joka kiertää luisevat kädet ympärille, joka lupaa kuun taivaalta, lupaa tehdä minut yliluonnollisen kauniiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti