Nightmares

Perjantain lääkärikäynti oli painajainen. Hoitajan luona hyppäsin vaa'alle: Paino oli noussut 600 grammaa. Pitkähkön osittaisesti paranemismyönteisen kauden jälkeen luulin, ettei kyseinen asia olisi vaikuttanut minuun, kuten se vaikutti: purskahdin itkuun, ahdisti sanoinkuvaamattomasti. Kaiken lisäksi jouduin menemään uuden lääkärin luo siinä pahimmassa paniikissa. Siitä seurasi se, että syömishäiriö-puoleni muokkasi kaiken kuulemani muotoon: sä olet älyttömän lihava verrattuna muihin syömishäiriöisiin.
Varmaa on, ettei lääkäri tarkoittanut mitään lähellekään tuollaista, mutta käynnistä jäi valtava ahdistus. Punnituksia harvennettiin kahden viikon päähän, apua, ihan kun mun ei olisi vielä vaikeampi syödä nyt, kun paino on noussut. Se hyvä puoli asiassa on, että lääkäri sanoi, ettei tilanteeni vaadi osastohoitoa.
Joka tapauksessa, paranemismotivaatio on hautautunut jonnekin kaiken ahdistuksen ja epäonnistumisen tunteen alle.

Wanna scream

Mielentilani on niin sekava, että tekisi mieli huutaa. Kaikki on sekavaa, sekavaa, sekavaa. Mä en tiedä missä on paranemismotivaatio, oikeastaan ottaa päähän koko nimityskin, toisaalta ottaa päähän koko helkkarin syömishäiriö.
Koulussa syöminen on tosi ahdistavaa, vielä ahdistavampia on ihmisten laihdutus - ja syömispuheet. Tekisi mieli huutaa että älkää helvetti vieköön aloittako, hitot siitä mitään hyvää koskaan seuraa, silla huom. kyseiset ihmiset ovat ihan normaalipainoisia. Koulussa tuollainen ilmapiiri kuitenkin vaikeuttaa tilannettani huomattavasti. Miksi munkaan pitäisi syödä? Olenko mä seuraava jonka leventynyttä vyötäröä ruoditaan välkällä jossain luokan perällä? I really don't wanna know.
Kaiken muun keskellä on vielä ikävä häntä, ahdistaa kun mieleeni iskeytyy kysymys, entä jos me ei enää koskaan nähdä? Mitä mä teen. Kaveri sanoo, että parasta on unohtaa, mutta kuinka mä voin, kun kyseinen henkilö on nähtävästi juurtunut alitajuntaani, sillä hän vierailee edelleen unissani. Lisäksi pienet asiat muistuttavat hänestä, leffassa on samanniminen henkilö tms. Typerä mielikuvitukseni alkaa sepustaa jotain kohtalosta, mutta järki katkaisee heti moiselta siivet. Onhan sitä jo tullut huomattua, ettei haaveiden elättelystä ole aiemminkaan ollut mitään hyötyä.
Lopuksi, jotain hyvääkin: huomaan, että opiskelumotivaationi on kasvanut, luen ihan kunnolla enkunkokeeseen, vaikka väsyttääkin ja tekisi mieleni vaan lagautua koneen ääreen. Suurin kiinnostuksen kohde on kuitenkin historia, ja kirjoittelen tunnilla muistiinpanoja ihan innolla ja uskaltaudun jopa viittaamaan.
Sellaista sitten.
+ tätä ei voi liian montaa kertaa sanoa: suuri kiitos ihanille lukijoille ja kommentoineille!
xx

just a little edit

Makailen kotona kipeänä ja väsyneenä... blaah.
Muokkailin tossa vähän tota otsikkosysteemiä (jälleen kerran).
mitäs tykkäätte? :)

Start to LIVE?

Hytisen ratikkapysäkillä sateessa ja katselen ikkunoita joissa näkyy valoja. Kauniiden talojen kattohuoneistoissa on joidenkin ihmisten elämä. Ja sellaisen elämän minäkin haluan joskus.
Haaveissani kuvittelen itseni kulkemassa niitä sateisia, ihania katuja yksikseni illalla, juoksemassa kylmyyttä turvaan porttikongiin ja kiertämässä avainta lukossa. Minun asuntoni lukossa.
Tulevaisuus tuntuu pitkästä aikaa sarjalta mahdollisuuksia, ei pelkältä paniikintäyteiseltä mössöltä mitäjosmustaeituukkaankoskaanmitään.
Seuraavaksi mieleeni tulevat rakkaat harrastukset: teatteri ja tanssi. Ja se, kuinka kovasti haluaisin kokeilla streetdancea. Ja se, ettei Pamela Tolakaan päässyt ensimmäisellä yrittämällä teatterikorkeaan. Helpottaa, ei minunkaan tarvitse onnistua kaikessa kertaheitolla.
Silti, elämä on täynnä mahdollisuuksia, mutta niitä varten on uskallettava elää. Ikuisesti ei voi juosta pakoon omaan eskapistimaailmaan, loppujen lopuksi on vaan uskallettava elää.
so many reasons, and this girl wants to try!

+ aaa ihanat pelastitte taas päiväni, uusia lukijoita! tervetuloa ♥

How much love would make you whole?

Herään aamulla nälkään. Tunne on outo, koska olen eilen syönyt enemmän kuin vähään aikaan. Yöuneni jäävät vähäisenlaisiksi, mutta nukahdan uudelleen lukiessani kaverilta lainaamaani koukuttavaa vampyyrikirjaa. Herään unenpöpperöisenä, ja huomaan olevani yksin kotona.
Muistan lopulta nähneeni unta hänestä. Sen lisäksi taisin nähdä  painajaisia saksankokeesta.
Aloitan rauhallisen aamun lueskelemalla ja datailemalla  Musea kuunnellen, ja ilahdun kun uusi Demi kolahtaa postilaatikosta. Pakkailen rauhassa iskälle lähtöä varten, enkä juurikaan ahdistu. Lämmitän lounaaksi kaalilaatikkoa, ja erehdyksessä päädyn laskemaan kalorit kalorilaskurilla (!) damn me!
Oloni on silti paranemismyönteisempi ja iloisempi kuin aikoihin. Ensi viikon kouluviikko tuntuu vähän musertavalta, mutta yritän pitää ajatukseni tulevissa lomapäivissä. Carpe diem.
Taidanpa pakkailla iskälle mukaan vihreää teetä ja villasukat syksyisiä leffailtoja lämmittämään.

pelottaa

Aamu alkoi hoitajakäynnillä hyvinkäällä.
-100 grammaa.
Hoitaja sanoi että soittaa lääkärille nyt, ja kysyy otetaanko mut samantien osastolle vai saanko vielä yrittää kotona. Ensi perjantaihin asti on nyt aikaa ja paino olis pakko saada nousuun, muuten mä tosiaan varmaan joudun sinne. Tänään oon ensimmäistä kertaa vähään aikaan syönyt ateriasuunnitelman mukaan täydellisesti eli reilut 2000 kaloria. Apua!
Painonnousu ahdistaa mua ihan silmittömästi mut nyt on vaan pakko jaksaa ellen sitten halua osastolle. Enkä mä halua. On vaan pakko yrittää, eikä sekään riitä, on vaan pakko onnistua.
Tänään olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkunut päiväunet, ja sen lisäksi katsonut täydellisiä naisia, leikellyt kuvia kollaasiin, käynyt äidin kanssa kaupassa ja syömässä.
Loma tuntuu mukavalta, ja syöminenkin on helpompaa kun koulussa.
Ajatukset pysyvät  ruuasta poissa kohtalaisesti, mutta jokin pieni random asia muistuttaa yhtäkkiä hänestä.
Sick Puppies tietää miltä musta tuntuu:

"I hate the way I need you when

I don't know where you are"

piece of peace

                                                                  Tuntemattomia. 
                                                                                  Yksi katse. Yksi sana.
                                                                                   Olet jälki sielussani.

Itsekirjoittamani runontapainen.
Loma on nyt alkanut virallisesti, tänään, viikonlopun jälkeen. Viikonloppuna olen katsonut kauhuleffoja, nähnyt kavereita, käynyt muotimessuilla... Ihanaa olla nyt lomalla, on aikaa ottaa rennosti, kirjoittaa, lukea ja katsoa elokuvia. Ennen sitä pääsen kokeilemaan uutta minisuoristusrautaa, joka tarttui mukaan muotimessuilta...
Huomaan, että edes hän ei ole enää koko ajan mielessäni, olen siitä iloinen. Ruuasta ei voi sanoa samaa. Kaverin kanssa leffoja katsellessa hän yrittää saada mut syömään karkkia. Ja niin teen: 7 kappaletta. ehkä 8. säälittävää. Enkä vieläkään pärjää ilman kalorilaskuria. Toivon ruuaksi kasvissosekeittoa, että saisin kalorimäärän pysymää 1500:ssa. Ja kirjoitettuna tuo luku tuntuu valtaisalta. Apua. Mahakin näyttää turvonneelta, iskee itseinho. Jossain syvällä kuitenkin on pieni murunen, paranemisenhalu, joka heräsi tänään aamulla yhtä aikaa kanssani. Eilen se oli vielä kateissa.
Tänään on luvassa tukiryhmän tapaaminen ja terapia. Käydään varmaan äidin kanssa myös kirpparilla.
Hyvää lomaa, kiitos lukijoille ja erityiskiitos ihanista kommenteistanne ♥ + uusi lukija, tervetuloa♥ :)

that's my life, like it or not

Juttelin tänään kaverini kanssa. Hän oli ennen yksi läheisimmistä, sitten jokin tuli väliimme. Jokin. Syömishäiriö.
Saamme puhuttua välejämme hiertäneet asiat puhki, silti oloni jää tyhjäksi. Sanat kaikuvat korvissani, en
voi lakata ajattelemasta sitä, että olen itsekäs. Olen itsekäs kun puhun sairaudestani. Olen itsekäs kun tahdon että minua kuunnellaan. Kun tahdon tulla huomatuksi. Kun taistelen epätoivoisesti vastaan tunnetta, että olen yksin. Ihan yksin.
En tiedä olenko tosiaan käyttäytynyt itsekkäästi, luulen että osaksi, osaksi hän on oikeassa, mutta asioissa on aina toinen puoli. Minun versioni. Pelkään, että kaikki ihmiset ajattelevat samoin: että olen itsekäs ja huomionhakuinen angstiteini, joka valittaa ongelmiaan kaikille (vaikka sitä juuri yritän välttää). Omasta mielestäni puhun syömishäiriöstäni kavereilleni kohtalaisen vähän. Kohtalaisen paljon puhun syömishäiriöön liittyvistä asioista: liikuntakiellosta, ateriasuunnitelmasta. Miten voisin olla puhumatta? Ne ovat rajoittaneet elämäni niin hyvin pieneksi. Mitä muuta voisin kertoa, pienestä eskapistimaailmasta jossa häädän ahdistusta lukemalla ja kirjoittamalla, katsomalla televisiota?
En tiedä.
Toisaalta tunsin oloni hyväksi kavereideni seurassa tänään, toisaalta kaipasin yksinäisyyttä. Omaa rauhaa. Omaa tilaa. Omaa musiikkia.

pelot toteutuvat

ensimmäinen värillinen kuva vähään aikaan (oh yea!)

Viimeviikon onnentunne on särkynyt sirpaleiksi lattialle.
 Hän lähti ennen kuin ehdin häntä tuntea, ennen kuin ehdin sanoa yhtä ainutta sanaa.
En tiedä missä hän nyt on, missä hän asuu ja mitä hän tekee.
 Meneekö hän kotiin tyttöystävänsä luo? Koiran? Lasten?
   Itkettää.
 Miksi minä onnistun ihastumaan ihmisiin, joita en edes tunne?
   Ikävä.
 Ikävä sitä tunnetta jonka hän sai aikaan. Ikävä sitä hymyä, jonka hän sai huulilleni.

 "Hän, sai mut uskomaan, hän,

 sai mut toivomaan, hän,
 ja vielä enemmän"

tuli mieleen biisinpätkä, jota bestikseni lauloi viikonloppuna.

Week ends

Ihanaa, että huomenna on lauantai. Olen ihan poikki kuluneesta viikosta, ja tämäniltaisesta luokkamme järjestämästä musiikkitapahtumasta.
Päivä on ollut mielenkiintoinen ja siihen on kuulunut ainakin:
hymyjä, tanssia, naurua, katumusta, ahdistusta, pitkiä keskusteluja pimenevässä syysillassa, vatsassa lenteleviä perhosia, kauhujuttuja tyhjässä ruokalassa, halauksia ja vanhoja tuttuja.
Huomenna näen kaveriani, joka tulee meille pariksi päiväksi ja viikonloppuuni sisältyy varmaan ainakin leffoja ja rentoa hengailua.

Hyvää viikonloppua kaikille ja kiitos lukijoille! It really means a lot to me that somebody's reading my writings..

+Postausideat ovat enemmän kuin tervetulleita!

onnen murunen

Istun matikantunnilla kaverini vieressä ja nauran, nauran niin, ettei siitä meinaa tulla loppua. En edes tarkkaan tiedä, mille nauran. Muistan, kuinka pari vuotta sitten se oli minulle tavallista. Olin aina se tyttö, joka nauroi tunnilla. Nykyään se on aika harvinaista. Vihdoin saan koottua itseni ja hymyilen. Yritän keskittyä yhtälöön.
Bussipysäkillä aurinko lämmittää selkää. Juttelen kahden kaverini kanssa ja tunnen pitkästä aikaa kuuluvani joukkoon. Menemme ärrälle ostamaan karkkia, minä askin sokerittomia sisuja, vajaa aski jää ajelehtimaan laukun pohjalle. Silti hymyilen koko ajan, jopa saksantunnin ja kotimatkan.
Soitan toiselle kaverilleni ja juttelen niitä näitä.
Tulen kotiin nälkäisenä, syön välipalan ja lysähdän lukemaan aloittamaani kirjaa. Sellainen on minun päiväni tänään. En oikein uskalla puhua siitä, sanoa mitään, pelkään että tämä tunne katoaa. En ole varma mikä tai kuka sen aiheuttaa, mutta olen pitkästä aikaa oikeasti onnellinen. Tahdon pitää siitä kiinni.

No more goddamn thinspiration

Viikonloppu on mennyt rentoutuessa ja ahdistuessa. Lääkemerkki on vaihtunut, ja vaikka sen periaatteessa pitäisi olla sama lääke, musta tuntuu että toi väsyttää mua nyt enemmän. Olo on koko ajan aika vetämätön. Ärsyttävää on, että ruoka pyörii ajatuksissa, ja ajatukset ruuassa, 24/7. Kaiken lisäksi en tiedä yhtään, missä mennään paranemismotivaation suhteen. Huomaan päässeeni eroon kaikesta thinspirationin harjoittamisesta (vihaan koko sanaa!!) joten kai sitä ollaan edes vähän edistytty.

Olen myös askarrellut itselleni  kannustusjulisteen, jossa on voimaa antavia kuvia, sanoja ja teksti EAT to bEAT it.

Toisaalta, olen stressannut koko viikonlopun 1500 kalorin ruokailujani ja kieltäytynyt koskemasta välipalakeksiin. Ostanut elämäni pienimmät farkut.

ristiriitaista.

edit. lisään kuvan myöhemmin, nyt taas lagailee jostain syystä.