Ensiksi esitän pahoitteluni siitä, etten ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittamaan. Nyt kirjoitettavaa olisikin melkoisesti, (ja aijon myös toteuttaa sairastumispostauksen, jota toivoitte!) mutta ensiksi menen asiaan, joka on vaivannut mieltäni jo pidemmän aikaa.
Olen tullut miettineeksi sitä, että kohta seitsämäntoistavuotispäiväni kynnykselle ehtineenä en ole vielä seurustellut kertaakaan. Kyse ei ole siitä, etteikö kukaan olisi tykännyt minusta, eikä juuri siitä, etten minä olisi tykännyt kenestäkään. Oikeat ihmiset eivät ole vain sattuneet kohdalle. Loppujen lopuksi olen kelaillut juuri ilmaisua oikeat ihmiset. Jälkeenpäin mietin, miksi annoin pakit pojalle, joka on ehkä mukavin ikinä tapaamani poika, suloinen ja älykäs vieläpä. Entäpä miksi lopetin heti alkuunsa jutun hauskan pojan kanssa, joka lähetti minulle söpöjä tekstiviestejä, ja joka piti minusta sellaisena kuin olen. Sitten mietin niitä poikia, taikka miehiä, joihin itse olen ollut ihastunut. Monet heistä ovat huomattavasti vanhempia kuin minä, tai vähintäänkin asuvat omillaan. He ovat kaikki vanhempia, itsenäisempiä, vahvempia. Onko tämä kaikki loppujen lopuksi vain sitä, että tahdon tuntea oloni turvalliseksi. Että olen kuin pieni tyttö, joka pelkää pimeää, tosin sen lisäksi myös sekä elämää, että kuolemaa. Olenko edelleen hauras pikkutyttö, joka odottaa, että joku pelastaisi hänet, joku tekisi hänestä kuolemattoman?
Niin on myös hänen kanssaan. Löydän itseni edelleen haaveilemasta hänestä. Ei auta, vaikka kuinka mietin sitä, miten hän on jo minut varmasti unohtanut. Jokin tahtoo uskotella minulle että ehkä hänkin muistaa minut, siitä yhdestä katseesta jonka vaihdoimme, ehkä vielä joskus tapaan hänet. En yhtään tiedä, mitä pitäisi tehdä. Toisaalta tahtoisin etsiä hänet, ehkä löytäisin samalla sen, mitä olen hakenut. Pelastajan. Samanlaisen rakkaustarinan kuin elokuvissa.
En loppujen lopuksi tiedä hänestä kuin etunimen, eikä hän tiedä minusta mitään. Tiedän, että hänet tuntevien ihmisten perusteella voisin löytää hänet. Mutta mitä se loppujen lopuksi hyödyttäisi?
Elämässä pätee realismi, ei romanttisten draamojen juonikuvio.
Mut jos elää ' realismien ' mukaan, ei koskaan pysty elämään oikeaa elämää. Reality on turhaa, kaikki on mahollista kunhan uskaltaa ;) Ja ihan mielelläni lukisin sen sairauspostauksenkin, antaa tulla vaan ^^
VastaaPoistaMikä onkaan ihanempaa kuin saada kommentti uudelta henkilöltä. Kiitos :)
VastaaPoistaOstin itselleni Anne Ricen vampyyrisarjan ja tuo viimeinen mitä luet oli ihan mahtava (voisi lukea uudestaan tässä jossain vaiheessa).
Jeps :> !
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaSuurisuinen tyttö: kiitos kommentista ja ihanaa, että joku ajattelee noin :) se on kyllä totta, että asiat voivat tapahtua jos uskaltaa tehdä jotain niiden eteen. Ehkä minunkin pitäisi (kerrankin) uskaltaa! Sairastumispostausta olen jo alkanut suunnittelemaan, ja julkaisen heti kun valmistuu ^^
VastaaPoistaJeap! toinenkin osa oli hyvä, eka vähän kehno, mutta tuo vika oli loisto : )
VastaaPoistaÄlä ota paineita siitä kulta, oon seurustellu ja mieluummin unohtaisin osan niistä suhteista and you know why.. Sitte ku se oikea tulee nii siin ei auta vaikka jarruttelis mitenkä, huomasin sen vuoden alussa :) Jaksele ♥
VastaaPoistaSini: kiitos rakas ihanasta kommentista! :) ehkä se oikea vielä joskus tulee meikäläisenkin kohdalle :)<3 ikävä sua!<3
VastaaPoista